Hei. Olen 37-vuotias tyyppi täältä jostain. Olen tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä johtuen erinäisistä vaikeuksistani, joita olen kohdannut elämässäni. Tämä tarina ei kerro siitä, kuinka vaikeita mielenterveysongelmat voivat olla, vaan siitä, miten 'hoito' voi pahimmillaan traumatisoida ja tuhota ihmiselämiä. Tämä on allekirjoittaneen kokemus, mutta olen havainnut tällaista tapahtuvan edelleen paljon. Muiden kokemuksista terveydenhuollon kynsissä en tietenkään voi kirjoittaa, mutta voin vain arvailla syitä, jotka johtavat yhä useamman kohdalla kroonistuneisiin ongelmiin. Karua kieltään puhuvat myös erilaiset tilastot ja artikkelit lisääntyneistä työkyvyttömyyseläkkeistä ja mielialalääkkeiden käytön räjähdysmäisestä kasvusta. Kerron oman tarinani niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin osaan, koska tämäntyyppisistä asioista puhutaan liian vähän tässä valossa kuin aion niistä nyt kertoa.
Ongelmien vyyhdin laukaisi sairastuminen anoreksiaan 14-vuotiaana. Olin ennen sitä kokenut kiusaamista ja paineita, jotka tuntuivat minusta liiallisilta. Kasvuympäristössäni ilmeni myös asioita, joiden vuoksi perusturvallisuuden kokemukseni jäi vajavaiseksi. Syömishäiriöön sairastumisen kynnyksellä kehoni oli alkanut naisellistumaan murrosiän etenemisen ja luisteluharrastuksen lopettamisen myötä. Viimeinen niitti oli se, kun eräs itselleni siihen aikaan tärkeä, suunnilleen ikäiseni poika, haukkui minua lihavaksi, vaikka olin kuitenkin silloin BMI-taulukoidenkin mukaan normaalipainon alarajoilla ja varsin sopusuhtainen ikäisekseni, jos näin voi sanoa. Aloin punnita itseäni pakonomaisesti. Olisikohan paino noussut vielä kilon, kun päätin, että nyt saa riittää. Minua pelotti.
Onnistuin laihtumaan noin puolessa vuodessa merkittävästi herättäen ensin joidenkin koulukavereideni huolen, ja seuraavana havahtuivat myös opettajat ja terveydenhoitaja. Viimeisenä asiasta saivat tietää vanhempani. He ottivat minut niinsanottuun puhutteluun, joka herätti minussa yhtä aikaa häpeää kuin jonkinasteisen helpotuksen tunteen. Ikätovereideni ja muutaman opettajan ilmaisema huoli tuntui minusta hyvältä, ja tunsin kenties ensimmäistä kertaa elämässäni tulleeni nähdyksi — vaikkakin niin epäterveellä tavalla.
Kesällä ennen yhdeksättä luokkaa koitti rippikoulu, jossa minua ja syömisiäni vahdittiin. Koska söin siellä niin huonosti, minut "heitettiin ulos" omaksi parhaakseni päivää tai paria ennen kuin leiri olisi virallisesti loppunut. Pääsin kuitenkin ripiltä ja rippijuhlia viettämään. Kesälomalla kotona aloin syödä hieman paremmin, mutta oireilin yhä. Koulu ja syyslukukauden lähestyminen alkoivat ahdistaa.
Yhdeksännen luokan alettua syömiseni muuttuivat jälleen olemattomiksi. Pian lopetin syömisen kokonaan. Join sentään välillä rasvatonta maitoa ja järsin yhtenä päivänä hiukan näkkäriä, mutta nekin söin suostuteltuna. Vanhempani olivat hyvin huolissaan ja tarkkailivat joskus öisin, vieläkö hengitän. Sykkeet ja verenpaineet olivat hengenvaarallisen matalat. Päädyinkin lopulta terveydenhoitajan lähettämänä sairaalahoitoon, jossa minulle asetettiin nenä-mahaletku. Letkun asennus oli hyvin epämiellyttävä, ja vuorossa olleelta hoitajalta puuttui empatiakyky. Kyseinen letkua asentamassa ollut hoitaja huusi ja komensi minua siinä yhteydessä nielemään ja olemaan yskimättä. Vielä perään hän torui minua: "Iso tyttö!" Kyynelehtien kömmin sairaalavuoteelle letkutettavaksi. Sitä kesti viikko, kunnes pääsin kotiin. En ehtinyt olla kotona kuin noin viikon, kunnes minut toimitettiin uudelleen samalle lastenosastolle letkutettavaksi. Toisella kertaa letkun asensi onnekseni ymmärtäväisempi ja helläkätisempi hoitaja. Jälleen noin viikon kuluttua letkusta luovuttiin, mutta tällä kertaa en päässytkään kotiin.
