Ajatuksia

Olen tunnistanut itsessäni ärtymystä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka lausuvat mielipiteensä lääkityksistä ylimieliseen sävyyn, vaikka heillä itsellään ei olisi aiheesta edes riittävän monipuolisesti kokemusta ja ymmärrystä. Heillä saattaa olla jokin yksittäinen tai jokunen huono kokemus lääkkeistä, tai kenties he ovat kuulleet jonkun puolitutun huonosta kokemuksesta. Sitten he julistavat suureen ääneen, kuinka valaistuneita ja viisaita he ovat; että heillä on tieto siitä, kuinka lääkkeet ovat pahasta, ja heidän mielestään lääkkeitä (edelleen) käyttävät ihmiset ovat esimerkiksi laiskoja ja tyhmiä lampaita, jotka haluavat vain helpon ratkaisun. He käskevät yksinkertaisesti kohtaamaan tunteet ja ongelmat silmästä silmään, eikä alati pakenemaan niitä. Sitten he kenties suosittelevat syömään lihaa, luomuvoita ja juomaan raakamaitoa sekä välttämään kaikenlaisia prosessoituja ruokia. Vaikka heillä on omien sanojensa mukaan arvostusta luontoa kohtaan, ja he pyrkivät omasta mielestään noudattamaan mahdollisimman paljon esi-isiensä ruokavaliota ja luonnonmukaista elämäntapaa, silti heillä voi olla ihmeen seksistisiä ja itsekeskeisiä näkemyksiä, ja osa tällaisista ihmisistä ei usko ilmastonmuutokseen ja onnistuu sulkemaan silmänsä metsäkadolta (samaan aikaan saattavat uskoa horoskooppeihin).

Tottakai näissä oman elämänsä guruhahmoissa on myös vaihtelevuutta niin kuin kaikkialla ja kaikessa. Voi olla myös täysi vegaani ja/tai ympäristöaktivisti, joka sitten paheksuu tai ehkä kokee korkeintaan sääliä (ei aitoa empatiaa) ja hienoista ylemmyydentunnetta sellaista ihmistä kohtaan, joka voi huonosti ja jolla on lääkitys. Heillä ei ole minkäänlaista aavistusta tai edes tarpeeksi mielikuvitusta, että he voisivat mitenkään ymmärtää, että kaikilla masennus ei ollut niin lievää kuin heillä on ollut, eikä se ole kaikilla vain pikkuisen huonompi kausi, joka helpottaa, kun alkaa syömään puhtaasti ja treenaamaan maratoniin, vaan jokapäiväistä kamppailua, että jaksaisi suorittaa edes ne pakolliset perusasiat oman hyvinvointinsa tukemiseksi. Jonkun lääkevastaiseksi julistautuneen mielestä taas vuorokausirytmin ”korjaaminen”, infrapunavalo ja sinivalolasit tuovat helpotusta kaikenlaisiin vaivoihin, kuten masennukseen ja pakkoajatuksiin. He muistavat aina silloin tällöin mainita, kuinka naurettavina he pitävät ihmisiä, jotka käyttävät aurinkovoidetta, silmä- tai aurinkolaseja. Oikeasti tällaisten henkilöiden ymmärrys laajentuisi, kun he opettelisivat olemaan hiljaa.

Toivon, etten ole itse jonkun mielestä sellainen henkilö, joka kuvittelee tietävänsä vastaukset ja ratkaisut kaikkeen. Vaikka olen traumaattisten kokemusteni ja iän myötä tullut esimerkiksi lääkevastaisemmaksi kuin olin nuorempana, en silti halua kenenkään vaikeassa tilanteessa olevan ajattelevan, että minun kokemukseni vaikkapa lääkkeistä olisi merkki siitä, ettei hänen kannattaisi tässä kohtaa jatkaa lääkitystä. Jokaisella on kuitenkin oma elämänsä elettävänä, eikä ole kahta samanlaista tilannetta. Siksi ei kannata ryhtyä vertailemaan. No joo, en tiedä lukeeko tätä edes kukaan, mutta halusin tässä kohtaa tähdentää tämän.

Käsittämättömintä on mielestäni se, miten jotkut voivat syyllistää tai halveksua jo valmiiksi vaikeassa ja epätoivoisessa tilanteessa olevia siitä, että nämä päätyvät aloittamaan jonkin lääkityksen. Oli lääke sitten myrkkyä tai kainalosauva — syyllinen ei ole avun tarvitsija! Vaikka olen itsekin puhunut siitä, että on huolestuttavaa, kuinka monet syövät lääkkeitä, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että paheksuisin näitä miljardeja ihmisiä. Eihän minulla olisi siihen varaakaan. Sen voin tunnustaa, että olen pettynyt ja menettänyt luottamukseni lääkäreihin ja hoidon laatuun etenkin Suomessa — tuskin tulee tässä kohtaa yllätyksenä kenellekään. Paheksunta on osattava kohdistaa oikeaan osoitteeseen, eli niihin ihmisiin, jotka hoitavat työnsä mukisematta huonosti ja laiminlyövät potilaitaan surkeasti, sekä niihin, ketkä ovat jopa vastuussa siitä, miten resursseja jaetaan. Ei pidä unohtaa myöskään lääkeyhtiöiden kapitalismiin pohjautuvasta toiminnasta vastaavien tahojen tuomitsemista. Ehkä kirjoitan vielä joku kerta siitä, minkälaisia vaihtoehtoisia tapoja hoitaa toivoisin tarjolle.

Muutama sananen suhtautumisestani lääkkeisiin ja miten se on kehittynyt ajan myötä

Silloin, kun aloitin tämän matkan kohti mahdollisimman lääkkeetöntä elämää, en vielä tiennyt millaiseen pyörteeseen joutuisin. Lääkkeiden lopettamisen laukaiseman unettomuushelvetin myötä kokeilin useita sedatiiveja. Minulle määrättiin niitä kokeiltavaksi monia erilaisia, mutta suurinta osaa en uskaltanut kokeilla joko ollenkaan, tai kokeilin monia lääkkeitä korkeintaan yhtenä yönä. Esimerkiksi joitain vanhan polven psykoosilääkkeitä en koskaan testannut unettomuuteen, vaikka niitäkin psykiatrit olisivat auliisti määränneet. Mirtazapinia käytin uneen vaihtelevasti annoksella 3,75-7,5 mg (se oli yhtä tabletin pilkkomista) noin kahden vuoden ajan, mutta lopetin sen lopulta haittavaikutusten takia. Tämä eri lääkkeiden kokeileminen ja vaihtelu yhdistettynä siihen, että imin jatkuvasti tietoa lääkkeiden potentiaalisista haittavaikutuksista ja toimimismekanismeista, teki minut erittäin tietoiseksi. Aloin pelätä lääkkeitä ja tuntea suoranaista kauhua niiden ottamisesta. Yritin lopettaa jopa ssri-lääkkeen, jota olin käyttänyt vuosikaudet. Sinnittelinkin ilman sitä kahden vuoden ajan, jotta uskalsin käyttää minulle pakolliseksi muuttunutta unilääkettä (vaikka lääkäreiden mielestä niitä olisi voinut käyttää yhtä aikaa).

Osastolla suostuin lopulta pitkin hampain aloittamaan uudelleen tämän erään ssri-lääkkeen, jota masennuslääkkeeksikin kutsutaan (itselläni se ei vaikuta niinkään masennukseen kuin ahdistusta hieman lievittäen), koska vointini paheni pahenemistaan kahden vuoden ajan, kun olin lopettanut kaikki muut lääkkeet, paitsi pienen määrän unettavaa lääkettä. Tein paljon työtä itseni kanssa niin terapiassa kuin muutenkin. Jopa suhteellisen lääkevastaisen oloinen terapeuttini kannusti minua ottamaan sen lääkkeen takaisin ja tekemään kompromissin. Tulin siihen tulokseen, ettei minulla ollut siinä kohdassa enää mitään menetettävää. Vointini oli koko ajan yksinkertaisesti niin kauhea, että en nähnyt enää mitään ulospääsyä. Pystyin sitten aloittamaan sen, mutta jäin pienempään annostukseen kuin mitä olin syönyt noin kymmenen vuotta. Kotioloissa päädyin liiallisen väsymyksen takia vähentämään annosta entisestään ja siihen jäin.

Tämä varsin yleinen ssri-lääke yhdistettynä kerran päivässä otettavaan erääseen "rauhoittavaan lääkkeeseen" selvästi hiljensi hermostollisia oireitani. Olen useiden vuosien aikana tehnyt itsenäistä tutkimusta; ottanut selvää eri lääkeaineiden vaikutuksista ja oivaltanut myös oman kokemukseni myötä, että niillä todella on eroja, ja että osa lääkkeistä stimuloi liikaa, kun taas osa auttaa niinsanotusti ottamaan rauhallisemmin. Esimerkiksi adrenergisesti vaikuttavat lääkkeet juuri kiihdyttävät ja voivat nostaa sydämen sykettä varsinkin jos kärsii dysautonomiasta ja/tai POTSista (Postural Orthostatic Tachycardia Syndrome). Sen sijaan serotoniinipitoisuuksia nostavat lääkkeet saattavat rauhoittaa — kunhan annostus ei ole liian korkea. En ehkä olisi tarvinnut mitään lääkkeitä tässä kohtaa, jos en olisi koskaan aloittanut niitä aiemmin mainitsemiani lääkityksiä, mutta jälkiviisaus ei auta, enkä pääse takaisin vuoteen 2009 sanomaan, ettei kannata uskoa niitä lääkkeitään tuputtavia lääkäreitä, saati hakeutua psykiatrisen hoidon piiriin. Voin vain todeta, että elämäni voisi olla nyt hyvin toisenlaista, ja voisin olla monin tavoin kyvykkäämpi ja terveempi.

Olen nykyään sitä mieltä, että ihmisille määrätään aivan valtavasti turhia lääkityksiä, kun ei olla vielä edes kokeiltu muita keinoja. Joissain tapauksissa muutkin keinot voivat olla hyödyksi ja jopa parempia kuin lääke. Useissa tapauksissa lääke tekee pitkässä juoksussa enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta on myös tilanteita, joissa lääkkeelle on tarvetta, ja joissa ei missään nimessä pidä olla liian ehdoton tai ankara itselleen. Joissain tapauksissa ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää lääkettä, mutta en ala määrittelemään sitä sen tarkemmin, koska jokainen varmasti itse tunnistaa sellaisen tilanteen, mikäli sellainen osuu kohdalle.

Suhteeton kärsiminen pelkän lääkkeettömyyden vuoksi ei kannata, kun lääkkeitä on kerran kehitetty — vaikka kyllä, lääketehtaat ovat hirveitä ja korruptoituneita, enkä luota lääkäreihin enää tippaakaan, mutta yritän nykyisin välttää puhumasta harkitsemattomasti välttääkseni pahentamasta asioita. En halua kenenkään lukevan tekstejäni ja ahdistuvan omista lääkityksistään (tiedän, miltä se tuntuu). Pahimmillaan lääkkeiden välttäminen voi ajaa lopulliseen tekoon, vaikka itse lääkkeetkin voivat sen tehdä (siksi lääkäreiden pitäisi olla tarkkana ja hyvin perillä asioista).

Hysteria

Nähdäksesi kuvien tekstit paremmin klikkaa kuvat auki

Lähteet:

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Hysteria

https://www.womenwhowentbefore.com/episodes/wandering-wombs

Oireita lääkkeiden lopetuksista

🥀 Suurimmalle osalle ei ole lääkärissä tullut mitään selitystä. Lääkärit ovat vähätelleet ja vedonneet ahdistuneisuushäiriöön (joka muuten puhkesi epilepsialääkkeen lopettamisesta alkaneen unettomuuden jälkeen, mutta juurisyytä eivät terveydenhuollon työntekijät ota kuuleviin korviinsa). Useat näistä oireista alkoivat hiljalleen ja osa paheni, kun noin seitsemän vuotta sitten lopetin väärin perustein tai jopa perusteettomasti määrätyn lääkityksen (olisin hyötynyt alkujaankin paremmin ihan muunlaisesta hoidosta kuin keskushermostoon kajoamisesta ja täysin terveiden aivojen sörkkimisestä näillä laillisilla lääkäreiden määräämillä huumeilla). Minussa ei ollut nuorempana mitään fyysistä tai neurologista vikaa. Ongelmat olivat (kompleksisissa) traumoissa, tunteidenkäsittelyssä, sisäisissä ristiriidoissa sekä ajattelu- ja käytösmalleissa. Lääkityksen lopettamisesta seuranneet oireet eivät ole menneet ohi, mutta osa on helpottanut kyllä kolmen viimeisen vuoden aikana. Välillä on hankalampia päiviä ja osaa oireista pystyy minimoimaan. En ole viiteen vuoteen käyttänyt kofeiinia missään muussa muodossa kuin satunnaisesti suklaassa tai kaakaossa (en juo edes vihreää teetä, vaikka sitä ennen rakastinkin). Alkoholiinkaan en ole koskenut noin viiteen vuoteen ja jo vuosia ennen lopettamista käytin sitä ehkä kaksi kertaa vuodessa. Tupakoinnin lopetin useita vuosia sitten, kun huomasin yllättäen sen välittömät vaikutukset sydämelle, vaikka en mikään korsteeni ollutkaan. Sairastuin jonkinlaiseen dysautonomiaan, mutta en ole saanut asiasta diagnoosia tai validaatiota lääkäreiltä. Eräs lääkäri mainitsi kerran tapaamisella vagushermon toimintahäiriön, mutta seuraavalla tapaamisella hän oli jo unohtanut koko asian, eikä muistuttamisestani huolimatta ollut enää halukas puhumaan asiasta. Syytä en tiedä.

Oireita:

ääniyliherkkyys, kuulonalenema (lääkärissäkin diagnosoitu), tinnitus, sähköiskut ja herätessä ”räjähdykset” päässä; loppuneet kokonaan (kopkop) sen jälkeen, kun vähensin vielä ssri-lääkkeen vanhusten miniannokseen, joka on yksi kolmasosa siitä määrästä, jota söin kymmenisen vuotta, sydämentykytys eli takykardia, sydämen rytmihäiriöt eli muljahdukset tai lisälyönnit (lääkärin tutkimuksissa todettu), liikahikoilu, heikotus ja uupumus, aivosumu, vertigo (todettu), valonarkuus, silmien räpyttely; vähentynyt huomattavan paljon, jatkuva tarve nielaista, bruksismi eli hampaiden yhteenpureminen, ns. poissaolokohtaukset/ dissosiaatio?, kuullun ymmärtämisen ja kuulemani prosessoinnin hitaus ja vaikeus; vasta aikuisuudessa tullut eli ei liity ADHD:een, vaan ”poissaoloihin”, säikähtely ja säikkyys, ruuansulatusvaivat; IBS diagnosoitu, diagnosoitu unihäiriö; vaikeus nukahtaa, heräilyt ja pätkissä nukkuminen, jännityspäänsärky, lämmönsäätelyjärjestelmän ongelmat, lämpimän ilman sietämättömyys; keho kuumuu herkästi ja se altistaa muillekin oireille, matalapaine tai korkeapaine aiheuttavat monien — kuten sydän- oireiden pahenemista ja päänsärkyä, tietyt asennot ja/ tai niiden vaihdokset aiheuttavat rytmihäiriöitä, yölliset vaikeat paniikkikohtaukset, pakkoajatukset, hengenahdistus ja hengästyminen, jatkuva janon tunne, alaselkäkipu, ajoittain virtsaamisongelmia, suolaisen himo, parestesiat, allergioiden ja yliherkkyyksien kehittyminen (lapsena en ollut yhtään millekään allerginen).

Hermoston ylivireystila

Mainitsin jo aiemmissa teksteissäni hieman hermostollisista oireistani. Olen itsenäisten tutkimusteni myötä tullut siihen tulokseen, että kärsin dysautonomiasta eli jonkinasteisesta hermoston toimintahäiriöstä. Se on tavallaan huomattu myös yhden sairaanhoitajan taholta (hän ei hoitajana voinut diagnosoida oirehdintaani mitenkään), mutta asia ei edennyt lääkärin puolelta oikeaan suuntaan.

Olin siis 2022 loppuvuodesta uupumuksen, pelkojen ja unettomuuden sekä näiden hermostollisten oireiden vuoksi osastolla, kun olin vihdoin saanut ylioppilaskirjoitukset aikuislukiosta tehtyä. Kirjoitusten jälkeen ei mennyt kauan, kun vointini oli romahtanut täysin. Olin joutunut ennen sitä sinnittelemään vuoden kaikin puolin sietämättömässä olossa, joka oli tehnyt koko ajan tuloaan useamman vuoden. Lopulta psykiatri suostui laittamaan minut osastolle. Hän hyvin todennäköisesti kuuli, kun laitoin puhelimen kaiuttimelle (vanhempani olivat paikalla) ja silloin hän viimein sanoi, että hyvä on, kirjoittaa lähetteen osastolle.

Ennen tuota puhelua olin sanonut monella eri tapaamiskerralla, kuinka en enää pärjää kotona. Yritin saada niin psykiatrin kuin poliklinikan sosiaalityöntekijän uskomaan sen, mutta he vähättelivät minua ja vointini haastavuutta jatkuvasti, ja tämä jo melko iäkäs sosiaalityöntekijänä toiminut rouva toitotti, kuinka on tärkeää, että pystyn olemaan kotonani. En pärjännyt, koska sain erittäin vaikeita ahdistus- ja paniikkikohtauksia, olin syvimmissä masennusalhon syövereissä kuin koskaan ja sydämeni hakkasi yötä päivää niin, etten pystynyt nukkumaan.

Mieto sedatiivinen lääke, jota suostuin pakon edessä ottamaan, piti minut unessa nelisen tuntia ja saatoin nukkua senkin pätkissä. Paniikkikohtauksissa menetin koordinaationi ja sydämeni hakkasi niin kovaa, etten ole tiennyt, että sykkeen on mahdollista kohota niin korkeaksi (jopa korkeammaksi kuin harrastaessa raskasta liikuntaa) — ja vaikka leposykkeenikin oli jatkuvasti koholla, syke kohosi kohtauksissa vielä noin sadalla. Usein yöllä heräsin kohtaukseen ja konttasin rappukäytävään shokinomaisessa tilassa puolialasti — koska en saanut vaatteita päälle tai kyennyt edes seisomaan — huutamaan apua, mutta kukaan naapureista ei ikinä tullut. Peloissani yritin soittaa joko ambulanssin tai jollekin läheiselleni, mutta joskus se ei onnistunut kohtauksenaikaisen sekavuuteni ja koordinaatiokykyni menetyksen takia. Jos kesti pidempään saada joku kiinni, alkoi jo silmissä sumeta ja tuntua, että viikatemies on lähellä.

Päivisin en voinut seistä pitkään tai oikein istuakaan, koska silloin sykkeeni oli myös turhan korkea ja koin heikotusta sekä hengenahdistusta. Olin myös jatkuvasti erittäin kalpea ja joskus huuleni sinersivät. Makasin usein parkettilattialla selälläni. Kuitenkin oli pakko nousta, kun piti käydä esimerkiksi wc:ssä tai ottamassa jotain syötävää. Hikoilin selkäni, kainaloni ja nivustaipeeni märiksi, kun kävelin johonkin, vaikka vauhtini oli rauhallinen. Sohvalla istuessanikin henkeäni ahdisti. Vatsani oli jatkuvasti sekaisin. Aloin saada tykytyskohtauksia suihkussa ollessani, joten pelkäsin mennä suihkuun. Kerrankin tulin sieltä paniikissa shampoot vielä hiuksillani ja yritin soittaa ambulanssin, mutta käteni eivät toimineet, jolloin ryntäsin pyyhe päällä naapurin ovikelloa soittamaan ja pyytämään häntä kutsumaan ambulanssin. Jälkikäteen hävetti. Joskus minulle iski flunssa, enkä pystynyt silloinkaan lepäämään aidosti kotonani, joten lähdin heikkona ja palelevaisena ulos haahuilemaan.

Viimeiset opiskelut olivat täyttä tuskaa näiden oireiden kanssa. En pystynyt yleensä opiskelemaan kotonani, sillä jo kannettavan tietokoneeni näytön katsomisesta hetken aikaa alkoi sydän hakkaamaan, joten menin kirjastolle esimerkiksi kirjoittamaan esseetehtäviin vastauksia. Kirjastolla oli psyykkisesti helpottunut olo, koska siellä on aina ihmisiä ympärillä, jos vaikka tulisi kohtaus ja tarvitsisin apua. Kohtausta ei koskaan tullut kirjastolla, vaikka se oli toisinaan hyvin lähellä, koska pystyin pinnistelemään sen ajatuksen voimalla, että täällä on muita ihmisiä, joten saan apua tarvittaessa. Ihmettelin, miten sain niin hyviä arvosanoja esseistä, vaikka olosuhteet olivat nämä.

Olin siis jo vuosien ajan yrittänyt saada oikeanlaista apua. Näistä kertyi ainakin 32 päivystyskäyntiä, ja ambulanssikin kävi useasti kotonani. Sentään pääsin tähystykseen lopulta, kun olin valittanut jatkuvia suolisto-oireitani neljän vuoden ajan. Vatsani oli koko ajan löysällä ja toimi liian vilkkaasti. Aina, kun heräsin aamulla, minulla oli etova olo ja vatsaoireita. Tähystyksen jälkeen kului neljä tai viisi päivää, kun jouduin tiputukseen kuivumisen vuoksi. Tiputuksen jälkeen pääsin yöksi kotiin. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa koko yön ja nukuin todella katkonaisesti. Ehdin olla vielä muutaman päivän kotona ennen kuin päädyin psykiatriselle osastolle aiemmin mainitun puhelinkeskustelun jälkeen.

Keski-Suomessa sijaitsevalla sairaalaosastolla minuun suhtauduttiin ahdistuneisuushäiriöstä käsin. Kun kerroin sydänoireista, minulle hoettiin, etteivät ne ole vakavia, sillä minulle on tehty tutkimuksia, ja annettiin Propralia, joka laskee sykettä. Jotkut hoitajat olivat turhautuneita minuun ja sydänoireisiini ja olivat sitä mieltä, että olin vain ahdistunut tai kuvittelen oireeni. Kun lepäsin kerran sohvalla, yksi naisoletettu hoitaja tuli komentamaan: ”Nyt ylös siitä!” Jos aloin joskus itkemään käytävällä, kukaan ei tullut kysymään voinnistani tai lohduttamaan. Ehkä se johtui siitä, että on hyvä antaa ihmisen itkeä keskeyttämättä.

Kerran eräs hoitaja kuunteli minua, kun kuvailin hänelle, että sykkeeni nousee todella korkeaksi seisoma-asennossa tai kun nousen joko makuulta istualleni tai istumasta seisomaan. Hän sanoi, että voimme mitata verenpaineeni istuallani ja seistessäni. Hän huomasi laitteesta, että sykkeeni nousi yli 30 lyöntiä, kun nousin seisomaan. Olen lukenut, että POTSissa, joka on dysautonomian muoto, käy juuri niin, että syke nousee 30-40 iskua ylösnoustessa. Hän huomautti myös siitä, että leposykkeenikin on korkea. Hän kertoi olleensa aiemmin sydänosastolla töissä, ja huolestui. Niinpä hän raportoi lääkärille asiasta.

Lääkäri laittoi lähetteen laboratorioon ja EKG-tutkimukseen. Tietenkään EKG:ssä ei näkynyt muuta korkeahkoa sykettä lukuunottamatta, sillä se otettiin makuullani. Sellaisesta tutkimuksesta ei selviä mahdollinen POTS (Postural Orthostatic Tachycardia Syndrome). Lääkäri siis päätti, ettei sydämessäni ole mitään vikaa, eikä asiaa tarvitse tutkia enempää. Toinen psykiatri sanoi hoitokokouksessa, että joillakin sydän vain pompottaa vähän miten sattuu.

Vaikka en kokenut saavani osastolla ollessani täydellistä ymmärrystä, tai että hoitohenkilökunta olisi käsittänyt tilanteeni kokonaisuutena, siellä oli kuitenkin kaksi hoitajaa, joista välittyi halu auttaa ja kohdata minut rauhassa. Varsinkin toiseen heistä kiinnyin kovasti, koska hän onnistui tuomaan minulle turvaa. Tutustuin myös yhteen potilaaseen paremmin ja pidämme edelleen yhteyttä viestein. Noin kuukauden kestänyt osastojakso auttoi minua siinä kohtaa, kun kodistani oli tullut pelon tyyssija. Vihdoin pystyin lepäämään turvallisesti. Sain rauhoittavia lääkkeitä, joiden avulla sain nukuttua edes kohtalaisesti, vaikka osastolla aikaiset aamuherätykset estivät kunnolliset ja riittävän pitkät yöunet. En nimittäin aikaisista herätyksistä huolimatta kyennyt sielläkään aikaistamaan unirytmiäni. Olin ainakin rauhallisempi, kun pääsin pois osastolta kuin olin ollut sinne mennessä.

Traumat hoidosta ja hoidon paradoksi

Kun olin lopettanut lääkkeitä, aloin taas kiinnostua asioista. Huolestuin ympäristön ja erityisesti metsien tilasta sekä ilmastokriisistä, ja menin mukaan paikalliseen vapaaehtoistoimintaan. Syntyi halu tehdä asioita, joilla on merkitystä.

Myös kesken jääneet lukio-opinnot alkoivat vaivaamaan minua uudelleen. Olin opiskelemassa erästä ammattitutkintoa erityisoppilaitoksessa, kun päätin, etten vain löydä siihen tarpeeksi motivaatiota, ja ilmoittauduin aikuislukioon. Lukio-opinnot käynnistyivät taas. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella opiskelin lukiota käydessäni, enkä vain epäillyt itseäni ja kykyjäni, ja alisuoriutunut kaikesta. Se ei ollut helppoa (vasta diagnosoidun) adhd:n, unettomuuden ja hermostollisten oireiden kanssa, mutta kävin lukion loppuun asti, eli kirjoitin ylioppilaaksi aikuislukiosta ja suoriuduin siitä jopa ihan hyvin arvosanoin.

Olin vain niin uupunut, enkä enää pärjännyt unettomuuden kanssa, että yritin saada apua niihin. Kahden vuoden aikana kolmekymmentäkaksi päivystyskäyntiä, useita käyntejä terveyskeskuslääkärin ja joskus psykiatrin luona, eikä minua ja oireitani otettu oikein todesta. Sain kuulla jatkuvaa vähättelyä niistä ja kaikki pistettiin ahdistuneisuushäiriön piikkiin (kyllä, sekin minulle diagnosoitiin kaiken päälle). Minut jätettiin yksin, vaikka olin epätoivoinen ja kärsin suunnattomia tuskia päivin ja öin, ja lopulta traumatisoiduin näistä tilanteista ("medical trauma").

Myös vuonna 2009 osastolla diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö (impulsiivinen häiriötyyppi) vaikutti ja vaikuttaa yhä siihen, miten minuun suhtaudutaan terveydenhuollossa. Vaikka en ole alkoholinkäytön lopettamisen jälkeen osoittanut enää juuri minkäänlaisia taipumuksia impulsiivisuuteen — melkein päin vastoin olen monesti yliharkitseva. En ole myöskään ollut (normaalioloissa) näkyvästi muita ihmisiä kohtaan aggressiivinen tai hyökkäävä niin kuin ”epävakaiden” ajatellaan olevan. Olenkin epäillyt, että koko diagnoosi on virheellinen, mutta sen poistaminen diagnoosien listalta on pitkä ja mutkikas prosessi. Psykoterapeutti, jolla kävin neljä viimeistä vuotta ennen kelan päätöstä lopettaa tuki, oli sitä mieltä, että minulla on masennuksen ohella traumaperäistä stressiä ja dissosiaatiota. Itsekin uskon enemmän siihen kuin persoonallisuushäiriöön.

Esimerkki terveydenhuollon suhtautumisesta (perustuu tositapahtumiin): Viime syksynä asioin hammaslääkärissä kipeän hampaan takia. Käynnin päätteeksi huomasin omakannasta, että lääkäri oli kirjannut tekstiin epävakaa persoonallisuushäiriö -diagnoosin. Keskustelin tästä asiasta hoitoalan ammattilaisen kanssa, joka totesi järkyttyneenä, etteivät hammaslääkärin puolella saisi edes tutkia psykiatrian kirjauksia. Itsekin ihmettelin, miten diagnoosi liittyy hammasvaivoihin muuten kuin ehkä siten, että halusivat vähätellä fyysisiä oireitani ("sillä on epävakaa, eli se on varmasti vaan dramaattinen"). Sitten yksityisellä lääkäriasemalla selvisi, että juuri oli tulehtumassa ja hammas piti poistaa. Poisto sentään tapahtui lopulta julkisella, niin ei mennyt enempää rahaa yksityiselle. Ilman hampaanpoistoa vakavin seuraus olisi voinut olla verenmyrkytys ja kuolema. Onneksi luotin itseeni ja intuitiooni!

Noin valitettavan moni suhtautuu kyseiseen diagnoosiin — joka on muuten annettu minulle aika lyhyen tutkimusjakson perusteella ja nuoruuden kriisissä, kun aivojen kehittyminen ja itsensä etsiminen oli vielä pahasti kesken, ja ennen kuin olin saanut adhd-diagnoosin. Siitä on olemassa virallisempaakin tietoa, että adhd, traumaperäinen stressihäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö sekoittuvat herkästi keskenään tai ilmenevät jopa samanaikaisesti.

Se, mikä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, on persoonallisuushäiriön leima, joka annetaan ihmisille, jotka ovat monilla eri tavoilla traumatisoituneita, eivätkä ole voineet itse millään tapaa vaikuttaa siihen. Mitä tästä seuraa sille, jolle leima on annettu? Tottakai se vaikuttaa henkilön omanarvontunteeseen ja voi saada alitajuisesti käyttäytymään ikään kuin kyseisen diagnoosin vaatimalla tavalla.

Oli diagnoosi oikeastaan mikä hyvänsä, niin henkilö alkaa uskoa, että tämä olikin se syy, miksi olen aina ollut niin outo, enkä kuulu joukkoon. Ihmisen — usein aivan ymmärrettäviäkin — reaktioita aletaan patologisoida, jolloin otetaan valta ja itsekunnioitus ihmiseltä itseltään pois. Tämä on yleistä väkivaltaa, jota psykiatrian potilaita kohtaan harjoitetaan. Riippumatta diagnoosin oikeellisuudesta (sitä paitsi nehän ovat kaikki lopulta ihmisten keksimiä ja sopimuksenvaraisia, eivätkä absoluuttista ja kiistatonta todellisuutta) — alkavat potilaat uskoa olevansa kenties jopa pysyvästi vaurioituneita, jolloin he antautuvat kokonaan vieraiden ihmisten käsiin, siinä uskossa, että he (terveydenhuollon väki) voisivat hoivata ja tehdä heidät jälleen eheiksi. Sitten he traumatisoituvat lisää, kun kohtaavat lääkäreitä ja hoitajia, jotka ovat ymmärtämättömiä ja keskittyvät etupäässä säännöstelemään resursseja avun tarvitsijoiden kustannuksella. Kierre on valmis.

Sen sijaan harvemmin traumoja suorastaan kylväneet henkilöt joutuvat edesvastuuseen tai luokitelluiksi persoonallisuushäiriöisiksi ainakaan virallisesti. Eivätkä he kykene itsereflektioon siinä määrin, että lähtisivät apua hakemaan.

Lähteet: https://www.verywellmind.com/what-is-medical-trauma-5211358

https://abcmentalhealthsupport.com/f/misdiagnosed-adhd-trauma-or-bpd

https://health.clevelandclinic.org/are-you-experiencing-medical-gaslighting

https://link.springer.com/article/10.1007/s12144-024-06935-0

Tietoisku: GABA ja valproaatti

"Gamma-aminovoihappo eli GABA (Gamma-aminobutyric acid) on tärkein aivojen ja muun keskushermoston hermosolujen toimintaa jarruttava välittäjäaine. GABA:n välittämä viesti on luonteeltaan inhibitorinen eli vaimentava tai lamaava: GABA välittää hermosolulle käskyn vähentää toimintaa tai lopettaa toimintansa. Noin 40 % aivosoluista reagoi gamma-aminovoihapon inhibitoriseen vaikutukseen. Yksittäisissä neuroneissa GABA:n vaikutus voi olla myös eksitoiva eli kiihdyttävä. Elimistön tärkein kiihottava välittäjäaine, GABA:n vastavaikuttaja, on glutamaatti."

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Gamma-aminovoihappo

”Valproaatti eli natriumvalproaatti (Suomessa valmistenimillä Absenor, Deprakine, Orfiril ja Valproat) on vanhemmalta nimeltään dipropyyliasetaatti. Se on valproiinihapon eli valproehapon (C8H16O2) natriumsuola. Natriumvalproaattia sisältäviä kaupallisia lääkevalmisteita on käytetty vuodesta 1967. Natriumvalproaatti on kehitetty epilepsian hoitoon, mutta sitä käytetään myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyvän manian hoidossa.

Valproaatti ei ollut aluksi käytössä ensisijaisena antiepileptina. Eräs keskeinen näkökohta lääkkeen käyttöönotossa oli saada aikaan lääkeaine, joka ei vaikuta sedatiivisesti eli väsyttävästi. Tällaisia ovat muun muassa lähes kaikki bentsodiatsepiinit. Valproaatilla on etäinen sukulaisuussuhde kaikkein tunnetuimpaan kipu- ja kuumelääke asetyylisalisyylihappoon eli aspiriiniin. Valproaatin vaikutus perustuu GABA:n eli gamma-aminovoihapon määrän lisääntymiseen aivoissa. GABA on eräs keskeinen keskushermoston välittäjäaine. Valproaatin lääkinnällinen käyttö raskauden aikana johti Ranskassa vuosina 1967–2016 arviolta noin 2000–4000 lapsen vakavaan epämuodostumaan ja 16 000–30 000 lapsen älyllisiin häiriöihin. Euroopan lääkevirasto on kieltänyt valproaattia sisältävien lääkevalmisteiden käytön migreenin ja bipolaarisen häiriön hoitoon raskauden aikana.”

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Valproaatti

Vammautuminen

Kun olin saanut hiljalleen ajettua Deprakinen alas, yhtäkkiä en saanutkaan enää nukutuksi. Yöunet loppuivat kuin seinään. Valvoin kolme kokonaista vuorokautta, eikä Ketipinor enää toiminut. Olin kyllä laskenut myös Ketipinorin annostusta parin vuoden ajan 100 -> 25 mg, mutta se oli toiminut tuolla pienimmälläkin annoksella ennen kuin lopetin Deprakinen. En ollut ikinä kokenut niin täydellistä kyvyttömyyttä nukahtaa, vaikka ajoittaisia univaikeuksia minullakin oli elämäni aikana ollut — sellaisethan ovat ihan normaaleja ja niitä on jokaisella. Kehoni tai hermostoni ei enää muistanut, kuinka rentoudutaan ja nukutaan, kun en enää ottanut sitä lääkettä ja GABA- eli gamma-aminovoihappo-pitoisuudet aivoissani varmaan heittelivät tai olivat liian alhaiset. Aivojeni välittäjäaineiden toiminta oli mennyt uusiksi, kun kymmenen vuoden turha, mutta pysyviä vaurioita tehnyt, lääkitys lopetettiin.

Minulle tuli tuosta epilepsialääkkeestä, jota myös joskus määrätään mielenterveyssyistä, siis kuulo-oireita, kuten tinnitusta, kuulonalenema — joka todettiin lääkärissä ja johon sain jopa kuulokojeen — sekä ääniyliherkkyys, joka on estänyt kuulokojeen käytön. Päässäni tai korvissani on kuulunut noin kuuden vuoden ajan jatkuvasti kuin helikopterin ääni silloin, kun räpäytän silmiäni tai suljen silmäni, eli lähes jatkuvasti. Aivan normaalitkin äänet saavat korvani särähtelemään ja tuottavat kipua. Pahimpia ovat suihkun tai paistamisen äänet sekä korkeat, terävät tai yhtäkkiset äänet. Huonoimpina päivinä oma ääneni särähtelee korviini kipeästi ja puhuminen tuntuu kurjalta sen vuoksi. Korvissa on myös jatkuvasti paineenvaihteluita, vähän niin kuin olisin junatunnelissa. Joinain aamuina herään ns. paukahduksiin ”pääni sisällä”, mutta nämä ovat onneksi vähentyneet huomattavasti. Kun olen pelokas, saan sähköiskuja päähäni, mutta en ole varma liittyykö se näihin kuulo-oireisiin, koska se on enemmän tuntoaistimus.

Sen jälkeen, kun olin lopettanut Deprakinen, aloin pohtimaan ja ottamaan selvää muistakin lääkkeistä ja niiden vaikutuksista. Päätin lopettaa myös Ketipinorin, koska minulle oltiin määrätty sitä ilman mitään kunnollisia perusteita. Reseptiä oltiin aina vain uusittu kymmenen vuoden ajan, koska kukaan ei kehottanut lopettamaan sitä.

Ketipinoriakaan ei voinut lopettaa seinään ja ajoinkin sen alas hyvin, hyvin varovasti. Olin vuosien varrella oppinut kuuntelemaan itseäni tarkasti, mikä oli vastakohtaista nuoremman minän välinpitämättömyydelle itsestäni. Lääkärit eivät tietenkään yhdistäneet rytmihäiriöitä Ketipinoriin. He vain toitottivat, että ne ovat hyvälaatusia. Itse huomasin sen vaikutuksen sydämelle, kun välillä jouduin ottamaan sitä uudestaan, kun unettomuus oli niin pahaa, enkä ollut nukkunut aikoihin kunnolla. Heti alkoi tulla enemmän sydänoireita, kuten tykyttelyä ja muljahduksia. Jos olin ottanut Ketipinoria yöllä, seuraavana päivänä sydän muljahteli inhottavasti monta kertaa ja syke nousi pilviin ihan puskista. Lopulta pääsin irti Ketipinorista, mutta unettomuudesta en, ja vaikeuksia oli vielä luvassa.

Kymmenen vuotta elämästä

Lääkitys passivoi ja teki minusta aloitekyvyttömän. Miksi sitten jatkoin lääkitystä, joku voisi kysyä. Lääkärit eivät (tietenkään) ehdottaneet lääkkeidenpurkua, eivätkä ottaneet kanssani puheeksi haittoja. Haitat tulivat paremmin esille pitkän ajan kuluessa ja vasta siinä vaiheessa, kun olin saanut vähennettyä lääkitystä siihen pisteeseen, että olin kykenevä tarkastelemaan omaa tilaani selkeämmin ja näkemään sen vaikutukset.

Jouduin kuntoutustuelle osastolta päästyäni. Yritin kyllä vielä palata Oriveden Opistolle jatkamaan lukio-opintojani, mutta eihän siitä tullut mitään. Viimeinen naula arkkuun oli se, kun juttelin luokanvalvojani — joka toimi myös opinto-ohjaajana — kanssa, ja hän lyttäsi tulevaisuudenhaaveeni täysin. Hän kysyi tulevaisuudensuunnitelmistani, johon kerroin, että haluaisin pyrkiä ammattikorkeaan opiskelemaan anestesiahoitajaksi. Hän naurahti, että ei minusta siihen ole tällä todistuksella. Otin sen kehoituksena luovuttaa. Vielä saman päivän iltana päädyin vetämään kännit ja viiltelemään niin pahasti, että kaverini soittivat ambulanssin asuntolalle. Ensihoitajat jahtasivat minua aikansa, kunnes saivat minut kiinni ja estivät sen, että olisin viiltänyt pahemmin. Lähdin ambulanssikyydillä kohti Jyväskylää ja keskussairaalan päivystystä. En kylläkään muista loppuillasta enää mitään, mutta pääsin päivystyksestä kotiini, tai siis vanhempieni luokse.

En kyennyt enää opiskelemaan, enkä tekemään oikein muutakaan tavoitteellista. Aloitin kyllä seuraavien vuosien aikana useita ammattikouluja, mutta päädyin luovuttamaan herkästi, kun huomasin, että motivaatio, keskittymiskyky, muisti, jaksaminen ja pitkäjänteisyys puuttuivat kokonaan. Olin masentunut ja haluton, enkä uskonut pystyväni mihinkään. Minusta oltiin tehty vihannes, enkä edes itse huomannut sitä. Viiltelykin jatkui ja paheni, kunnes lopetin sen aiemman kumppanin pyynnöistä, vaikka siinä kohtaa olimme jo eronneet, kun pystyin lopettamaan täysin.

Vasta noin kymmenen vuoden päästä lääkkeiden aloituksesta eräs virolainen lääkäri ehdotti minulle Deprakinen lopetusta. Olin tuolloin hieman yli 30-vuotias. Hän sanoi, ettei fertiili-ikäisten naisten ole suositeltavaa syödä sitä varsinkaan ilman säännöllisen ehkäisyn käyttöä, sillä kyseinen lääkeaine voi aiheuttaa lapselle epämuodostumia ja älyllisiä häiriöitä. Hän pohti muutenkin kyseisen lääkkeen käyttöaihetta ja hyödyllisyyttä kohdallani. Aloimme sitten purkamaan ”mieltä tasaavaa” lääkitystäni.

Aivokemioiden sotkemisesta

Yksi lääkkeistä oli valproaatti eli epilepsialääke Deprakine. Sain sitä alkuun annostuksella kolme kertaa kolmesataa milligrammaa päivässä. Jossain vaiheessa se nostettiin neljään tablettiin. Kävin säännöllisesti verikokeissa, joissa mitattiin, että lääkettä olisi ”tarpeeksi” veressä, ja ettei maksa-arvo nousisi. Minulla ei kuitenkaan ole epilepsiaa, eikä Deprakinea siis annettu minulle epilepsiaan, vaan ”mielialojen tasaamiseen”, vaikka myöhemmin minulle itselleni on selvinnyt, ettei mielialoissani tai niiden vaihtelevuudessa ole ikinä ollut mitään poikkeavaa. Ongelmani oli enemmänkin se, että pelkäsin omia tunteitani ja käsittelin niitä surkeasti. Ihmisen ei kuulukaan olla koko ajan samassa mielentilassa. Minut aivopestiin.

Toinen lääkkeistä oli Efexor eli venlafaksiini, mutta se vaihdettiin pian essitalopraamiin, joka sopi minulle kaiketi paremmin (?), ja jota söin viisitoista milligrammaa päivässä useiden vuosien ajan. Monen vuoden päästä kokeilin sitä lääkärin määräyksestä annostuksella kaksikymmentä milligrammaa, mutta se sai minut humaltuneen oloiseksi ja itkemään hysteerisesti, eikä se vain mennyt ohi.

Kolmas lääke oli Seroquel ja myöhemmin samaa ainetta sisältävä Ketipinor, eli antipsykoottinen lääke. Minulle sitä annettiin tasaamaan (vaiko lamaamaan) mielialoja entisestään, ja jotta minut saataisiin uneliaaksi. Huomionarvoista on se, ettei minulla ollut unettomuutta ennen lääkityksen aloittamista. Minulla oli vain myöhäinen unirytmi, mutta ei mitään suurempia nukahtamisongelmia silloin, kun menin nukkumaan, ja nukuin aina kuin tukki — tai vampyyri (täysin liikkumatta ja ääneti). En vielä silloin osannut kuvitellakaan, minkälainen maanpäällinen helvetti todellinen unettomuus on. Mutta miksi minulle määrättiin antipsykoottinen lääke, kun ei ollut psykoosia, eikä psykoottisuutta?

Osastolla

Psykiatrinen sairaala sijaitsi Jyväskylässä. Enää koko sairaalaa ei ole, kun sehän on nykyaikaa ahtaa kaikki osastot potilaineen yhteen ja samaan rakennukseen.

Unohdin mainita aiemmissa teksteissäni siitä, että minulle oli jo ennen osastohoitoa aloitettu Citalopram sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja masennukseen. Kunpa muistaisin tarkemman ajankohdan kyseisen lääkkeen aloitukselle. Haittavaikutuksien luettelossa on mainittu minullakin ilmenneiden itsetuhoisten ajatusten lisääntyminen, mielialan muutokset ja keskittymisvaikeudet. Noihin aikoihin en älynnyt pohtia mahdollisia haittavaikutuksia, kun olin nuori ja kokematon lääkkeille, ja uskoin ja luotin sokeasti lääkäreihin. Miksei kukaan sanonut minulle osastolla, että itsetuhoisten yllykkeiden lisääntyminen ja mielialanvaihtelut saattoivat johtua osittain myös lääkkeestä, jonka annostusta oli välillä jopa nostettu? Kuitenkin kyseinen lääkitys purettiin osastolla pois kertomatta minulle syytä, mutta tilalle aloitettiinkin sitten jopa kolme erilaista uutta lääkettä!

Osastolla nukuin hyvin paljon. Tykkäsin juoda myös sokerittomia limsoja, mikä näkyi huoneeni ikkunalaudan täyttymisestä tyhjillä pulloilla. Kuuntelin musiikkia ja yritin kirjoittaa vähän päiväkirjaa, mutta usein ajatukseni karkasivat minulta ja luovutin jo alkuunsa. Tuijotin apaattisena lumista maisemaa ikkunasta. Lääkkeet alkoivat tehdä minusta turran ja välinpitämättömän, ja ruokakin alkoi maistua paremmin. Viihdyin myös osaston tupakkahuoneessa silloin, kun en ollut makoilemassa huoneessani.

Jossain vaiheessa täytin joitakin kyselyitä psykologin tai jonkun vastaavan kanssa. Muina aikoina en saanut juuri minkäänlaista keskusteluapua tuolla osastolla. Aloin turhautua, enkä välittänyt enää säännöistä. Rikoin 2-3 kertaa sopimusta olla viiltelemättä ja lensin ulos osastolta parin viikon osastohoidon jälkeen. Kun olin menossa autoon, yksi hoitajista juoksi perääni pussillinen kerran ulkoilulla ostamiani teriä mukanaan sanoen: ”Nämä unohtuivat!”

Lääkitys jäi käyttööni, kun en osannut kyseenalaistaakaan sitä ja ajattelin, että kyllä ne lääkärit tietää mitä ne tekee. Kenties osittain nuoresta iästäni johtuen ajattelin, että lääkkeethän varmasti auttavat, eivätkä aiheuta liutaa uusia ongelmia. Minulle oltiin määrätty siis kolmea eri lääkettä jatkuvaan käyttöön ja kaksi tarvittaessa otettavaksi.

Orivesi

Orivedeltä muistan parhaiten tunnelman ja joitain elementtejä. Yhdistän Oriveteen raukean, elo-syyskuisen iltapäiväauringon, jonka säteet leikkivät lehmusten oksien lehdillä. Tai ehkä sittenkin lokakuisen dekadenssin ja hautausmaakävelyt kahden kaverini kanssa. Muistan, kuinka joimme halvinta pikkukaupungin viinakaupan valikoiman punaviiniä ja poltimme tupakkaa. Törrötimme kalpeina hautakiven luona mustissa vaatteissamme, värjäyttyine hiuksinemme ja rajattuine silminemme. Olimme kuin jokin typerä klisee. Ruska eteni — illat pitenivät ja muuttuivat yhä huuruisemmiksi. Nuoruuden kiihko, melankolia, jännityshakuisuus ja välinpitämättömyys ohjasivat meitä (tai ainakin allekirjoittanutta). Taiteellisuudelle ja outolinnuille tilaa antavassa ympäristössä vapauduin aiemmista yhteiskunnan odotuksista. Samalla itse koulunkäynti jäi kaiken tuon varjoon. Päivisin oppitunneilla oli vaikea keskittyä, kun itseinho ja ulkopuolisuuden tunne repivät ajatuksiani joka suuntaan paitsi käsiteltävään aiheeseen. Kaipasin jotakuta, joka ottaisi minut syleilyynsä ja sanoisi, että ei ole mitään hätää, näen, kuulen ja hyväksyn sinut juuri tuollaisena. Tai no, samalla olisin tietenkin halunnut haistattaa paskat kaikille.

Opiskelija-asuntolassa asuminen tuntui minusta mukavalta, mutta samalla aloin kuitenkin käyttäytymään yhä holtittomammin siellä. Viiltelyni, alkoholin käyttöni ja syömishäiriöoireiluni alkoivat olla riistäytymässä käsistä. Siedin muutenkin huonosti alkoholia ja muutuin sen vaikutuksesta lähes kuin toiseksi ihmiseksi. Sietämisellä tarkoitan sitä, että opiskelumotivaationi kärsi ja tein välillä asioita, joissa ei ollut yhtään mitään järkeä. Saatoin herätä seuraavana päivänä tai muistaa pidemmän ajan päästä tehneeni jotain typerää — tai kuulla tekemisistäni joltain toiselta ja tuntea sen vieraaksi — kuin olisin ollut joku toinen. Se alkoi olla pelottavaa. Alkoholi yhdistettynä muihin itsetuhoisiin tapoihini teki kaikesta entistä vaikeampaa. En ollut myöskään ainoa viiltelijä siinä kaveriporukassa, mikä tietenkin madalsi kynnystä antautua riippuvuudelle, jollaista viiltelykin on, kokonaan. Oksentelukin oli minulla sitä samaa itsetuhon jatkumoa.

Useat iltapäivät ja illat menivät suunnilleen samalla kaavalla, että koulun jälkeen kauppaan, kämpälle syömään välipalaa ja joskus söin lopulta enemmän kuin mihin olisin antanut itselleni luvan, jonka jälkeen nollasin tilanteen. Sitten näin kavereita ja juotiin ehkä viiniä, siideriä, olutta tai Breezeriä. Jossain vaiheessa tuli nälkä, jolloin söin ja oksensin lähes aina. Humalassa tuli myös varastettua muutaman kerran ruokaa asuntolan keittiöstä. Joinain iltoina viilsin itseäni, mutta en niin pahasti, että olisin joutunut tikkaukseen. En mene syihin nyt sen tarkemmin kuin että se on jonkinlaista itsesäätelyä, johon olin koukussa. Ehkä myös koin niin, että minulla oli oikeus olla vaikkapa surumielinen, kun olin viillellyt ja hain siitä jotain lohtua itselleni. Tai että sain olla ylipäätään olemassa, kun käsivarsissani oli tuoreita jälkiä (absurdi ajatus kyllä, tiedetään).

Lopulta tilanne meni sellaiseksi, että soitin itse itselleni apua. En muista enää niin tarkasti, mutta löytämässäni lääkärilausunnossa lukee, että kerroin päivystävälle psykiatriselle hoitajalle masentuneisuudesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Menin psykiatriselle osastolle toista kertaa.

Tietoisku: Otsalohko

”Otsalohko eli frontaalilohko (lat. lobus frontalis) on isoaivopuoliskojen etuosassa sijaitseva alue. Otsalohko sisältää primaarisen motorisen aivokuoren ja prefrontaalisen lohkon. Otsalohko osallistuu liikkeiden, tuoreen muistin ja tunteiden suunnitteluun.

Aivojen osista otsalohkot ja varsinkin niiden etualueet kehittyvät viimeisenä. 18- ja 25-vuotiaiden aivoista paljastuu vielä merkittäviä anatomisia eroja ja kypsyminen kestää 25–30-vuotiaaksi asti. Kypsymisessä aivokuoren hermosolumassa, harmaa aine, vähenee, mutta aivoalueiden välisistä yhteyksistä vastaavan valkean aineen määrä lisääntyy. Aivojen hermoverkot muuttuvat vielä aikuisiälläkin, mikä mahdollistaa uuden oppimisen ja kuntoutumisen aivovaurioista.”

Lähde: https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Otsalohko

Yksin suuressa kaupungissa

Vuoden 2008 alkukeväästä muutin työn perässä Helsinkiin. Siellä oli tarjolla laitoshuoltajan sijaisuus, ja onnistuin saamaan paikan ilman koulutusta pelkän työkokemukseni ansiosta. En tiedä, olisiko se nykyaikana mahdollistakaan, kun työn saaminen on tehty niin vaikeaksi, ja työn tarvitsijoitakin on koko ajan enemmän ja enemmän. Työmarkkinat kyllä varmaan suosivat "vireitä nuoria" edelleen.

Työsuhde ei ollut moneksi kuukaudeksi, mutta olin niin pitkään kuin mihin asti sopimus oli voimassa. Olisin todennäköisesti saanut jatkaa vielä senkin jälkeen, mutta vointini oli kokenut notkahduksen huonompaan, eikä minulla ollut minkäänlaisia tukijoukkoja pääkaupunkiseudulla. Syömishäiriö oli siis nostanut jälleen päätään ja olin pitkästä aikaa laihtunut. Asuin pupuni kanssa pienessä työsuhde-vuokrayksiössä, tein fyysisesti raskasta työtä, enkä juuri syönyt. Tai, kun joskus söin enemmän, kompensoin sitä jollain tavalla. Se oli oravanpyörä, josta halusin itsekin pois pikimmiten. Niinpä muutin vähäksi aikaa takaisin vanhempieni luokse Keski-Suomeen, vaikkei se ollut ideaalein ratkaisu, mutta paras mahdollinen tarjolla olevista.

Vointini koheni kesän aikana sen verran, että pyrin pääsykokein Oriveden Opiston kirjoittajalukioon ja pääsin sisään. Pupuparka joutui muuttamaan syksyllä uuteen osoitteeseen, kun minä suuntasin Orivedelle opiskelija-asuntolaan, eikä sinne saanut viedä lemmikkejä. Toivon, että kani sai kuitenkin ansaitsemansa hyvän loppuelämän.

Varhaisaikuisuuden vaiheita lyhyesti

Vuoden 2006 alkupuolella hakeuduin työvoimatoimiston kautta harjoittelijaksi työmarkkinatuella kotikuntani sairaalaosastolle, jonka tarkemmat tiedot pidän nyt itselläni. Mainittakoon kuitenkin, ettei kyseinen sairaala ole enää toiminnassa. Tuo työharjoittelujakso onkin yksi mukavimmista muistoistani nuoruuteeni liittyen.

Työskentelin eräällä osastolla puoli vuotta, mikä oli ainakin niihin aikoihin maksimiaika työharjoittelua. Ystävystyin siellä parin työkaverin, ja myös erään iäkkäämmän potilaan kanssa, joka on ikävä kyllä edesmennyt. Työharjoittelu sujui muuten oikein mainiosti, mutta jotkut vanhemmat ja vakinaiset työntekijät häiriköivät minua pari kertaa — onneksi se ei ollut kuitenkaan jatkuvaa. Olen kuitenkin todella kiitollinen siitä, että työharjoittelu meni enimmäkseen hyvin ja sain niin mukavia muistoja sekä kokemuksen siitä, että minä pärjään.

Lyhyesti tässä kohtaa mainittakoon, että olin alkanut myös seurustelemaan ensimmäistä kertaa vakavasti ja pidemmästi, kun tapasin kaverin kautta itseäni hiukan vanhemman henkilön. Muistikuvani ovat seurustelun tarkemmasta alkamisajankohdasta ja siltä osin hieman sekavat, olinko silloin jo ehtinyt muuttaa omilleni vai asuinko vielä lapsuudenkodissani, kun tapailu alkoi. Muistelen niin, että asuin tavatessamme vielä vähän aikaa lapsuudenkodissa ja sitten muutin omilleni. Mukanani tuli myös valkoinen lemmikkikaniini.

Kesällä, kun seurustelua oli kestänyt noin vuoden päivät, asuinkin jo yhdessä silloisen miesystäväni kanssa. Syksyllä, työharjoittelun päätyttyä, menin jälleen yrittämään lukio-opintoja — tällä kertaa iltalukioon. Silloin keskityin lähinnä kielten opintoihin, sillä ne ovat aina olleet vahvuuteni, ja niihin minulla on riittänyt paremmin motivaatiota ja keskittymiskykyäkin.

Elin muuten kohtalaisen normaalia 18-vuotiaan elämää ”perjantaikännäilyineen” ja baarissa notkumisineen, mutta joiltain osin erotuin joukosta. Sain usein kuulla siitä, että päihdyin voimakkaasti aika pienestäkin määrästä alkoholia — tai ehkä sittenkin kavereillani oli vain poikkeuksellisen hyvä toleranssi. Niin tai näin, huomasin alkoholin estoja poistavan vaikutuksen. Paljon kertonee sekin, etten muista noista illoista enää juuri mitään, kun minut oli kutsuttu johonkin. Ja siinä ei ole kyllä yhtään mitään hienoa. Kiusallisinta on ollut kuulla jälkikäteen naureskelua siitä, minkälaisessa kunnossa minun on kerrottu olleen.

Seuraavana vuonna menin taas uuteen työharjoittelupaikkaan, ja sielläkin kului puoli vuotta. Samana vuonna tuli koettua monenlaista, enkä niistä halua kirjoittaa yksityiskohtaisesti julkiseen blogiin, vaikka niilläkin kokemuksillani oli vaikutusta siihen, miksi jossain vaiheessa käännyin juuri tietylle polulle tai miksi yleinen luottamukseni vaikkapa miehiin horjui. Parisuhteeni päätyttyä nimittäin ajauduin huonotapaisten miesten kanssa tekemisiin ja tapailuihin, joista kaksi tai periaatteessa kolme oli auktoriteettiasemassa suhteessa minuun — ja käyttivät sitä omaksi edukseen. Toisaalta vuosi 2007 oli minulle tietyllä tapaa vapautumisen aikaa, ja tunsin, koin, näin ja kasvoin paljon lyhyessä ajassa. Tein silti paljon virheitä ja sama linja jatkui tulevinakin vuosina. En tiedä olisiko niiltä voinut välttyäkään, mutta jossittelu ei auta.

Koulunkäynnin haasteet

Tästä alkaakin se raskaampi osuus.

Olin täyttänyt seitsemäntoista ja valmistunut siis ikäisiäni vuotta myöhemmin peruskoulusta. Olin ollut kesällä kesätöissä ja matkustanut lapsuudenperheen kanssa Yhdysvaltoihin. Syksyllä 2005 aloitin lukio-opinnot. Tässä kohtaa muistikuvani menevät kuitenkin usvaisiksi. Olen joutunut penkomaan vanhoja koulutus- ja työtodistuksia sekä niitä harvoja lääkärilausuntoja, jotka ovat yhä itselläni tallessa paperiversioina.

Minulla oli edelleen runsaasti sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Minulla oli myös suuria keskittymisvaikeuksia ja haasteita jaksamisen kanssa. Muistan toivoneeni välillä oppitunneilla, että saisi vain luovuttaa. En ajatellut luovuttamisella mitään tiettyä asiaa sen kummemmin kuin että olisin vain halunnut olla ja elellä rauhassa. Jostain syystä aloin oireilla välillä bulimisesti ja viillellä itseäni (en ollut nuorempana jäänyt kumpaankaan pahemmin kiinni, vaikka olin kokeillut molempia jo aiemmin). Viiltelyni tai naarmuttamiseni ei ollut tässäkään vaiheessa kovin pahaa.

Kiusallisin muistoni tältä ajalta liittyy erääseen koulupäivään, kun haimme koulukaverini kanssa välitunnilla lähikaupasta kaljaa. En tiedä miten siinä onnistuimme, sillä olimmehan vielä alaikäisiä. Olimme vain jotenkin ikävystyneitä ja ”löimme sitten viisaat päämme yhteen”. Olimme kaverini kanssa pari tuntia pienessä sievässä keskellä koulupäivää. Myöhemmin lähdin kesken matikan tunnin käymään muka wc:ssa ja laskin tahallani ikään kuin pyllymäkeä portaat alas. Vedin kaiken tarkoituksella ihan läskiksi. Vastaan tuli terveydenhoitaja, joka otti minut mukaansa. Hän soitti vanhempani hakemaan minut koulusta kotiin. Olin lopulta todella häpeissäni. Jouduin toisena päivänä myös rehtorin puhutteluun.

Osittain ehkä siksi, että häpesin tuota kaljoittelupäivää, mutta osittain myös muista syistä — päädyin lopettamaan lukion kesken tähän yhteen lukukauteen. Vaikka olin hakenut ja saanut taas keskusteluapua vaikeuksiini, se ei vain jotenkin toiminut. Lukiosta ei tullut tässä vaiheessa mitään ja myönsin sen paitsi itselleni niin myös lopulta muille. Lepäsin pari kuukautta ja menin työharjoitteluun.

Osastojakson jälkeinen aika

Kerron pääpiirteittäin mitä muistan vuosista 2004-2009. Teen sen useammassa erillisessä postauksessa, joten tämä teksti on ensimmäinen osa tuon ajanjakson muistelmiani.

Vuoden 2004 alussa palasin kouluun. Tein yhdeksännen luokan ensimmäisiä opintoja kevätlukukaudella, kun muut luokkalaiseni jo lopettelivat opintojaan ennen kuin saivat kesään mennessä peruskoulun suoritettua loppuun. Itse valmistuin vuotta myöhemmin, sillä kävin sairaalahoidon vuoksi keskeytyneitä opintoja rauhallisempaan tahtiin. Huomasin, että minulle läheisin koulukaverini ei enää halunnut viettää aikaa kanssani. Hän teki sen hyvin selväksi. Niinpä tutustuin erääseen toiseen samanikäiseen ja vietin aikaa hänen kanssaan välitunneilla, kunnes hän valmistui.

Päätösjuhlaa vietettiin rannassa, ja itsekin osallistuin siihen, vaikka en ollut vielä valmistunut. Muistan, että alkoholi vaikutti minuun vähän turhan voimakkaasti, ja uskalsin mennä juttelemaan ihastukselleni. Koin tappion, kun hän kertoikin olevansa kiinnostunut entisen kaverini — siis sen, joka ei halunnut olla enää kaverini — lapsuudenystävästä, jonka kanssa tämä oli alkanut viettää uudelleen aikaa. Muistan olleeni tästä aika musertunut, eikä siihen auttanut uuden kaverini kommentit siitä, kuinka tämä ihastuksen kohde on niin siro ja hyvännäköinen. Jo valmiiksi epävarmana nuorena ajattelin sen tarkoittavan sitä, että olisin itse päinvastainen nyt, kun olin saanut syötyä ja nostettua painon takaisin "normaaliin". Illasta jäi pitkäksi aikaa alakuloinen olo ja synkkä muisto.

Syksyllä siis jatkoin peruskoulun viimeisiä kursseja vuotta nuorempien kanssa ja valmistuin seuraavana keväänä. Muistelen, että selvisin siitä ihan hyvin, vaikka en ensin oikein tuntenut ketään nuorempia. Kuitenkin tutustuin kahteen uuteen ihmiseen, joiden kanssa vietin aikaa myös koulun ulkopuolella. Valmistuin keväällä 2005 niin kuin oli tarkoituskin. Sen jälkeen pyrin lukioon, johon myös pääsin. Kuitenkin jonkinlainen sisäinen myllerrys ja ulkopuolisuuden tunne varjosti lukio-opintojani. Minun oli jotenkin vaikea asennoitua opiskeluun kaiken kokemani jälkeen.

Poissa kotoa

Elettiin vuotta 2003. Tuolloin se oli ilmeisesti aika normaali käytäntö, että alaikäiset syömishäiriöpotilaat lähetettiin somaattiselta osastolta eräälle nuorisopsykiatrian osastolle, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä keskussairaalalta. Hoito ei ollut niihin aikoihin onneksi siinä, että letkulla ravitsemustilaa hitusen paremmaksi ja takaisin kotiin laihduttamaan.

En muista enää tarkalleen, miltä se tuntui joutua 15-vuotiaana määrittämättömäksi ajaksi pois kotoa. Muistelen, että tunsin hiukan jopa helpottuneisuutta siitä, että pääsin pois ahdistavasta ja kuormittavasta kouluympäristöstä, joka oli alkanut tuntua vielä raskaammalta sen jälkeen, kun läheisin koulukaverini sai tarpeekseen syömishäiriöoireilustani ja siirtyi toiseen kaveriporukkaan. En siis oikein tiennyt enää, kenen kanssa viettäisin välitunnit ja se oli omiaan entisestään ruokkimaan sisäistä turvattomuuden tunnettani. Kuitenkin, kun menin tuolle osastolle, muistan selkeästi ajatelleeni, etten minä kuulu tänne(kään). Olen löytänyt tuon osastojakson aikaisia päiväkirjoja, joista kävi ilmi myös se, että ajan kulumisen odottaminen ja kotoa poissa oleminen oli minulle raskasta — suorastaan repivää.

En ollut hoidettava vaikeimmasta päästä, mitä tulee syömishäiriöpotilaisiin. Jotkut viettivät kyseisessä psykiatrisessa sairaalassa useita vuosia syömishäiriönsä tai muiden vaikeuksiensa vuoksi, tai olivat sairaalakierteessä, eli palasivat kotiutumisen jälkeen bumerangina takaisin osastolle. Siellä oli myös muilla tavoin oireilevia, eli se ei ollut syömishäiriöihin erikoistunut yksikkö. Minä vietin siellä noin kolme kuukautta, enkä joutunut sinne enää takaisin uloskirjaamisen jälkeen.

Jo alussa huomattiin syömishäiriöni vertaileva luonne — ymmärtääkseni se ei ole mitenkään harvinaista nuorten syömishäiriöpotilaiden keskuudessa, joten minut siirrettiin naapuriosastolle, joka oli samassa sairaalassa. Sen jälkeen hoitoni lähti sujumaan. Minulle haastavinta tuolla osastokerralla oli ujouteni ja eristäytymisen tarpeeni. En viettänyt aikaa muiden potilaiden kanssa. Istuin päivät pitkät ”omassa” huoneessani ja kirjoittelin runoja ja ajatuksiani. Minua jännitti kohdata muita esimerkiksi ruokailutilanteissa salissa. Oli myös aluksi vaikeaa näyttää tunteet hoitajille. Jossain vaiheessa kuitenkin opin, että kaatamalla tuolin hoitaja tulee huoneeseen. Tein näin muutaman kerran, kun oli erityisen vaikea olo. Opin sen ilmeisesti siitä, kun jotkut potilaat huusivat tai riehuivat ja saivat siten keskusteluapua. Pahimmassa tapauksessa jotkut joutuivat lepositeisiin ja eristykseen. Itse en onneksi koskaan joutunut sinne.

Kiinnyin paljon omahoitajakaksikkooni. Eräät hoitajat saattoivat välillä puhua ajattelemattomasti, eikä siellä oltu mitenkään erikoistuneita ainakaan syömishäiriöisten potilaiden kohtaamiseen tai osattu puhua syömishäiriösensitiivisesti. Myös toinen omahoitajistani käyttäytyi muutaman vuoden päästä uloskirjauksestani hiukan erikoisesti, enkä ole ihan varma, ylittikö hän siinä jonkin rajan, miten hän oli kanssani tekemisissä. Kuitenkaan mitään konkreettisesti seksuaalista ei koskaan tapahtunut välillämme, vaikka se ei tuntunut olevan kaukana.

Pääosin koin tämän osastojakson hyödyllisenä ja toimivana. Pääsin hyvin juttelemaan hoitajien kanssa, eikä minua onneksi silloin lääkitty. Vaikka minä tai vanhempani emme saaneet oikein mitään irti hoitotapaamisista, joissa oli lääkäri mukana. Hiukan ylimielisen oloinen lääkäri (psykiatrisetä) sanoi viimeisellä tapaamiskerralla ainoastaan yhden asian: ”Hyvää joulua”. Ilmeisesti hänellä ei ollut mitään lisättävää hoitajien ja meidän muiden sanomisiin. Tunsin itseni vähän typeräksi, ja kaduin sitä, että olin puhunut niin avoimesti. Usein sainkin siitä (myönteistä tai hämmästelevää) palautetta, että olin niin avoin ja rehellinen hoitohenkilökunnalle, mutta omassa päässäni se kääntyikin negatiiviseksi ja hävettäväksi asiaksi. En kai kertaakaan ajatellut, että valehtelu tai asioideni salailu palvelisi edes itseäni. Jos salailinkin jotain joskus, niin kerroin siitä jossain vaiheessa, tai näin muistelen.

Paranemismotivaationi heräsi aika nopeasti hoidon aikana. Kun ensilumi satoi ikkunaani, tunsin syvää rauhaa, ja aloin tuntea myös joulun odotusta sekä elämännälkää. Lueskelin omassa rauhassa huoneessani paljon raamattua ja rukoilin (se oli ehkä hieman pakonomaista ja liittyi puhtauden tarpeeseeni). Näin myös joskus unen, jossa enkeli puhui minulle. Olin siis pärähtänyt osastolla uskoon. :D Aloin kirjoittaa kirjeitä eräälle ihailemalleni naapuriosaston potilaalle, kenet näin usein huoneeni ikkunasta kävelemässä ulkona. Vuosia myöhemmin ystävystyimme.

Ravitsemustilaani saatiin korjattua osastolla, ja opin jälleen syömään kunnolla. Tavoitteeni päästä jouluksi kotiin siis onnistui.

Esittely ja tarinan alku

Hei. Olen 37-vuotias tyyppi täältä jostain. Olen tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä johtuen erinäisistä vaikeuksistani, joita olen kohdannut elämässäni. Tämä tarina ei kerro siitä, kuinka vaikeita mielenterveysongelmat voivat olla, vaan siitä, miten 'hoito' voi pahimmillaan traumatisoida ja tuhota ihmiselämiä. Tämä on allekirjoittaneen kokemus, mutta olen havainnut tällaista tapahtuvan edelleen paljon. Muiden kokemuksista terveydenhuollon kynsissä en tietenkään voi kirjoittaa, mutta voin vain arvailla syitä, jotka johtavat yhä useamman kohdalla kroonistuneisiin ongelmiin. Karua kieltään puhuvat myös erilaiset tilastot ja artikkelit lisääntyneistä työkyvyttömyyseläkkeistä ja mielialalääkkeiden käytön räjähdysmäisestä kasvusta. Kerron oman tarinani niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin osaan, koska tämäntyyppisistä asioista puhutaan liian vähän tässä valossa kuin aion niistä nyt kertoa.

Ongelmien vyyhdin laukaisi sairastuminen anoreksiaan 14-vuotiaana. Olin ennen sitä kokenut kiusaamista ja paineita, jotka tuntuivat minusta liiallisilta. Kasvuympäristössäni ilmeni myös asioita, joiden vuoksi perusturvallisuuden kokemukseni jäi vajavaiseksi. Syömishäiriöön sairastumisen kynnyksellä kehoni oli alkanut naisellistumaan murrosiän etenemisen ja luisteluharrastuksen lopettamisen myötä. Viimeinen niitti oli se, kun eräs itselleni siihen aikaan tärkeä, suunnilleen ikäiseni poika, haukkui minua lihavaksi, vaikka olin kuitenkin silloin BMI-taulukoidenkin mukaan normaalipainon alarajoilla ja varsin sopusuhtainen ikäisekseni, jos näin voi sanoa. Aloin punnita itseäni pakonomaisesti. Olisikohan paino noussut vielä kilon, kun päätin, että nyt saa riittää. Minua pelotti.

Onnistuin laihtumaan noin puolessa vuodessa merkittävästi herättäen ensin joidenkin koulukavereideni huolen, ja seuraavana havahtuivat myös opettajat ja terveydenhoitaja. Viimeisenä asiasta saivat tietää vanhempani. He ottivat minut niinsanottuun puhutteluun, joka herätti minussa yhtä aikaa häpeää kuin jonkinasteisen helpotuksen tunteen. Ikätovereideni ja muutaman opettajan ilmaisema huoli tuntui minusta hyvältä, ja tunsin kenties ensimmäistä kertaa elämässäni tulleeni nähdyksi — vaikkakin niin epäterveellä tavalla.

Kesällä ennen yhdeksättä luokkaa koitti rippikoulu, jossa minua ja syömisiäni vahdittiin. Koska söin siellä niin huonosti, minut "heitettiin ulos" omaksi parhaakseni päivää tai paria ennen kuin leiri olisi virallisesti loppunut. Pääsin kuitenkin ripiltä ja rippijuhlia viettämään. Kesälomalla kotona aloin syödä hieman paremmin, mutta oireilin yhä. Koulu ja syyslukukauden lähestyminen alkoivat ahdistaa.

Yhdeksännen luokan alettua syömiseni muuttuivat jälleen olemattomiksi. Pian lopetin syömisen kokonaan. Join sentään välillä rasvatonta maitoa ja järsin yhtenä päivänä hiukan näkkäriä, mutta nekin söin suostuteltuna. Vanhempani olivat hyvin huolissaan ja tarkkailivat joskus öisin, vieläkö hengitän. Sykkeet ja verenpaineet olivat hengenvaarallisen matalat. Päädyinkin lopulta terveydenhoitajan lähettämänä sairaalahoitoon, jossa minulle asetettiin nenä-mahaletku. Letkun asennus oli hyvin epämiellyttävä, ja vuorossa olleelta hoitajalta puuttui empatiakyky. Kyseinen letkua asentamassa ollut hoitaja huusi ja komensi minua siinä yhteydessä nielemään ja olemaan yskimättä. Vielä perään hän torui minua: "Iso tyttö!" Kyynelehtien kömmin sairaalavuoteelle letkutettavaksi. Sitä kesti viikko, kunnes pääsin kotiin. En ehtinyt olla kotona kuin noin viikon, kunnes minut toimitettiin uudelleen samalle lastenosastolle letkutettavaksi. Toisella kertaa letkun asensi onnekseni ymmärtäväisempi ja helläkätisempi hoitaja. Jälleen noin viikon kuluttua letkusta luovuttiin, mutta tällä kertaa en päässytkään kotiin.