Orivesi

Orivedeltä muistan parhaiten tunnelman ja joitain elementtejä. Yhdistän Oriveteen raukean, elo-syyskuisen iltapäiväauringon, jonka säteet leikkivät lehmusten oksien lehdillä. Tai ehkä sittenkin lokakuisen dekadenssin ja hautausmaakävelyt kahden kaverini kanssa. Muistan, kuinka joimme halvinta pikkukaupungin viinakaupan valikoiman punaviiniä ja poltimme tupakkaa. Törrötimme kalpeina hautakiven luona mustissa vaatteissamme, värjäyttyine hiuksinemme ja rajattuine silminemme. Olimme kuin jokin typerä klisee. Ruska eteni — illat pitenivät ja muuttuivat yhä huuruisemmiksi. Nuoruuden kiihko, melankolia, jännityshakuisuus ja välinpitämättömyys ohjasivat meitä (tai ainakin allekirjoittanutta). Taiteellisuudelle ja outolinnuille tilaa antavassa ympäristössä vapauduin aiemmista yhteiskunnan odotuksista. Samalla itse koulunkäynti jäi kaiken tuon varjoon. Päivisin oppitunneilla oli vaikea keskittyä, kun itseinho ja ulkopuolisuuden tunne repivät ajatuksiani joka suuntaan paitsi käsiteltävään aiheeseen. Kaipasin jotakuta, joka ottaisi minut syleilyynsä ja sanoisi, että ei ole mitään hätää, näen, kuulen ja hyväksyn sinut juuri tuollaisena. Tai no, samalla olisin tietenkin halunnut haistattaa paskat kaikille.

Opiskelija-asuntolassa asuminen tuntui minusta mukavalta, mutta samalla aloin kuitenkin käyttäytymään yhä holtittomammin siellä. Viiltelyni, alkoholin käyttöni ja syömishäiriöoireiluni alkoivat olla riistäytymässä käsistä. Siedin muutenkin huonosti alkoholia ja muutuin sen vaikutuksesta lähes kuin toiseksi ihmiseksi. Sietämisellä tarkoitan sitä, että opiskelumotivaationi kärsi ja tein välillä asioita, joissa ei ollut yhtään mitään järkeä. Saatoin herätä seuraavana päivänä tai muistaa pidemmän ajan päästä tehneeni jotain typerää — tai kuulla tekemisistäni joltain toiselta ja tuntea sen vieraaksi — kuin olisin ollut joku toinen. Se alkoi olla pelottavaa. Alkoholi yhdistettynä muihin itsetuhoisiin tapoihini teki kaikesta entistä vaikeampaa. En ollut myöskään ainoa viiltelijä siinä kaveriporukassa, mikä tietenkin madalsi kynnystä antautua riippuvuudelle, jollaista viiltelykin on, kokonaan. Oksentelukin oli minulla sitä samaa itsetuhon jatkumoa.

Useat iltapäivät ja illat menivät suunnilleen samalla kaavalla, että koulun jälkeen kauppaan, kämpälle syömään välipalaa ja joskus söin lopulta enemmän kuin mihin olisin antanut itselleni luvan, jonka jälkeen nollasin tilanteen. Sitten näin kavereita ja juotiin ehkä viiniä, siideriä, olutta tai Breezeriä. Jossain vaiheessa tuli nälkä, jolloin söin ja oksensin lähes aina. Humalassa tuli myös varastettua muutaman kerran ruokaa asuntolan keittiöstä. Joinain iltoina viilsin itseäni, mutta en niin pahasti, että olisin joutunut tikkaukseen. En mene syihin nyt sen tarkemmin kuin että se on jonkinlaista itsesäätelyä, johon olin koukussa. Ehkä myös koin niin, että minulla oli oikeus olla vaikkapa surumielinen, kun olin viillellyt ja hain siitä jotain lohtua itselleni. Tai että sain olla ylipäätään olemassa, kun käsivarsissani oli tuoreita jälkiä (absurdi ajatus kyllä, tiedetään).

Lopulta tilanne meni sellaiseksi, että soitin itse itselleni apua. En muista enää niin tarkasti, mutta löytämässäni lääkärilausunnossa lukee, että kerroin päivystävälle psykiatriselle hoitajalle masentuneisuudesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Menin psykiatriselle osastolle toista kertaa.