Kun asuu kerrostalossa ja/tai kaupunkimaisessa ympäristössä, lähiluonnon merkitystä ei voida vähätellä "ihmisotuksillekaan" (Rölliä lainaten, sallinette) – villieläinten asumuksista nyt puhumattakaan. Kun joka paikkaan pääsee vain asfalttiteitä pitkin, joita ei reunusta enää maisemaa kaunistavat ja (varsinkin kesähelteillä) tarpeellista varjoisuutta suovat puut sekä pensaikot tiheässä, ulkoilusta alkaa tulla väsyttävää pakkopullaa. Lumien sulattua sähköpotkulaudat ja muut vempaimet ovat jälleen liikkeellä, mikä saa ainakin allekirjoittaneen jatkuvaan ylivireystilaan ja pelokkuuden valtaan. Ei suinkaan riitä, että katsoo eteensä ja sivuille, vaan nykyisin on vilkuiltava myös taakseen. En luota pätkääkään sähköpotkulaudan itselleen kulkupeliksi valinneisiin, jolle olen saanut vahvistusta yksinkertaisesti tarkkailemalla liikennettä ja olemalla edes pikkuisen perillä onnettomuuksista, joista harva se päivä uutisoidaan. Vaikka metsän rauhaan, johon liikenteen melu toki kantautuu, olisikin vain kilometri tai kaksi, sinne kulkeminen autotien melskeessä tummanharmaita, vilkkaita katuja pitkin voi aiheuttaa jo sellaisen kuormituksen hermostolle, että jokainen kerta piirtyy muistin syövereihin niin rasittavana, ettei se tunnu enää vaivan arvoiselta.
Onko se ihmekään, ettei kävelylle lähteminen houkuta enää entiseen malliin, kun jokaisella kerralla joutuu todistamaan, kuinka rajulla kädellä ihminen on tärvellyt kaikkea villiä ja vanhaa? Se lienee jo kaikille itsestäänselvää, että meidän luontomme on tärviöllä – monessakin merkityksessä. Ja kyllä – tiedostan, ettei joidenkin mielestä 'luontoa' voida erottaa siitä osasta, minkä ihminen on luonut (esimerkiksi rakennukset ja tieverkosto), mutta kun käytän tässä tekstissäni kyseistä ilmausta, viittaan erityisesti sellaiseen luontoon, joka ei tarvitse ihmisen sekaantumista kukoistaakseen. En ole varma, osaanko ilmaista itseäni tässä asiassa riittävän täsmällisesti, että tulisin ymmärretyksi, joten pahoittelen jo etukäteen sitä. Tottakai lasken kasvillisuutta sisältävät puistomaiset alueet tämän 'luonto' -sanan alle, vaikka niissä näkyykin hyvin selkeästi ihmisen kädenjälki. Siitä voidaan kuitenkin kiistellä myöhemmin, miten tuollaisia puistoja tulisi hoitaa jatkossa, vai olisiko niiden vain parempi antaa olla ja rehevöityä. Kenties mielipiteeni voi päätellä rivien välistä.
Myönnän tässä kohtaa olevani syvästi masentunut metsiemme, vesistöjemme, kaupunkiluontomme, maaperän ja ilmaston tilasta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei täällä voi kukaan voida oikeasti hyvin, ellei ole täysin irtaantunut todellisuudesta. Mutta sitäkin voi tietysti pohtia, onko psykoosissa oleminen mikään autuuden tila, johon tulisi pyrkiä. En usko, että päättäjätkään ovat välttämättä sellaisessa psykoosissa, jossa eivät ymmärtäisi päätöstensä seurauksia, tai olisivat kovin hyvinvoivia hekään. Siitä, ettei välitetä työskennellä elinkelvollisemman planeetan puolesta, vaan tavoitellaan vain nopeita voittoja ja toimitaan ennen kaikkea ihmis- ja yksilökeskeisestä maailmankuvasta käsin, ei heijastu tasapainoisuus, empatia- ja harkintakyky saati oikeudenmukaisuus. Eikä se luo enää minkäänlaista toivoa ainakaan allekirjoittaneelle, että välillä poliitikot vaihtuvat, kun hekin toistavat sitä samaa kaavaa. Niin, sellaista on elämä kapitalistisessa järjestelmässä.
Vastuu ekosysteemeistä on yksityisten, vapaaehtoisten toimijoiden harteilla, mutta sellaisen taakan alle olen nähnyt ja kuullut monen uupuvan. Jotkut näkevät niin kirkkaasti maailman tilan, että he päättävät lähteä täältä oman käden kautta, kun eivät enää kestä. Kukaan ei jaksa pelastaa maailmaa yksin. Siksi onkin hyvä, että ihmiset verkostoituvat ja perustavat vapaaehtoisista koostuvia ryhmiä ja ympäristöliikkeitä. Ongelmat ovat kuitenkin niin laajoja, ettei maailmaa saada vielä niidenkään voimin pelastettua. Parannettua kyllä, muttei pelastettua.
Olin itsekin mukana ilmastotoimintaan, luonnon- ja ympäristönsuojeluun keskittyvässä vapaaehtoistoiminnassa, mutta jossain kohtaa väsyin, ja toivottomuus iski minuun niin lujasti, etten enää saanut itseäni motivoitua. Minua myös uuvuttivat ja lannistivat sosiaalisten tilanteiden haasteet, kuten välillä ilmenneet tietyt hierarkiat, joita havaitsin joskus myös tällaisissa ryhmissä (osa taas oli aina tasapuolisia kaikkia kohtaan). Minun on hyvin vaikea sietää minkäänlaista eriarvoisuutta tai sitä, että joku nostetaan jalustalle. Tai jos joku nostaa itsensä jalustalle, toimien katseilta piilossa selkärangattomasti muita ihmisiä kohtaan. Koen myös vaikeana oma-aloitteisuuden ja ryhmätilanteissa omien ajatusteni esilletuomisen. Hyvin paljon näissäkin ryhmissä keskitytään ajatustenvaihtoon ja keskusteluun, mikä on tietysti olennaisen tärkeää, koska puhuminen on nyt vain sattunut valikoituneen tavaksi, jolla ihmiseläimet kommunikoivat keskenään. Ensin kokoonnutaan keskustelemaan ja sitten voidaan ruveta suunnittelemaan mahdollisia konkreettisia toimia. Allekirjoittaneelle pelko siitä, että puhuisin itsestäänselvyyksiä, enkä toisi keskusteluun mitään uutta, tai etten tiedä tarpeeksi asioista voidakseni osallistua keskusteluun, kasvoi niin suureksi, etten pystynyt puhumaan ollenkaan näissä tilanteissa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minutkin kutsuttiin näihin kokoontumisiin paikalle. Ihailen edelleen kaikkia heitä, jotka osaavat puhua tärkeistä asioista, ja ovat löytäneet muitakin tapoja parantaa maailmaa.
Tällä hetkellä pesäkoloni sijaitsee sellaisessa kohtaa, että joka suunnassa on meneillään jokin rakennustyömaa tai "muu maiseman muokkaus". Olen saanut järkyttyä monella kerralla ulkoillessani, kun taas on jokin itselleni tärkeä, vanha, tuttu ja turvallinen paikka, metikkö, puustoa tai jotakin muuta myllätty ja raiskattu piloille. Olen joko itkenyt tai tuntenut oloni täysin turraksi ja voimattomaksi. (Näitä tilanteita on tottakai ollut kauempanakin kotoa.) Silloinkin, kun liikkuu jossain ihanassa paikassa, en voi olla tuntematta jo etukäteen surua ja pelkoa siitä, että jossain vaiheessa sekin varmasti tuhotaan. Joitakin luonnontilaisia, lajistoltaan harvinaisia ja monimuotoisia metsäalueita on muokattu viime vuosina esteettömyyden nimissä puistomaisiksi. Mielipiteeni siitä, ettei näin pitäisi tehdä, on varmasti joidenkin mielestä kyseenalainen ja ableistinen. Mielestäni on kuitenkin eri asia tehdä rakennukset ja ajat sitten ihmisten muovaamat ympäristöt esteettömiksi kuin lähteä tuhoamaan luonnonmetsää ja lukemattomien metsäneläinten koteja. Luonto ei ole mikään palvelu, jota ihmisellä olisi etuoikeus muokata kysyntään sopivaksi, kunnes ei ole pian enää mitään jäljellä.
Tilanne on jo sen verran vakava, että meidän tulisi viipymättä suojella viimeiset luonnonmetsät. Oikeastaan kaikkialla tulisi laittaa luonto etusijalle – ei vain oikeissa metsissä. Pieniä rippeitäkin tulisi vaalia. Ihmisen on sanottu olevan sopeutuva eläin, joten ei pitäisi olla niin vaikeaa muokata tapojamme, kunhan heräisimme kaikki! Esimerkiksi metsäpoluilla pyöräileminen tulisi mielestäni kieltää kokonaan. Maasto muokkaantuu ja kärsii jo enemmän kuin kylliksi siitä, että tallustamme eteenpäin. Asfaltilla, leveämmillä hiekkateillä tai tienvarsipoluilla pyöräilemisestä ei sen sijaan liene niin suurta haittaa. Metsissä ja pesien lähellä tulisi kulkea rauhassa ja hiljaa, välttäen luonnoneläinten häiritsemistä ja säikyttämistä. Hiljattain satuin erään, ikävä kyllä puistomaisemmaksi muokatun, metsäalueen yhteydessä olevan laavun luokse. Siellä olikin paljon väkeä. Aikuiset (nuorehkot) ihmiset pompottivat koripalloa ja mekastivat – radiokin huusi – sorsan huojuessa pelokkaana kuivien lehtien seassa. Alueella pesii myös liito-orava. Minun teki melkein fyysisesti kipeää ajatella, että he todennäköisesti pompottavat palloa vielä kotimatkallakin, kulkiessaan porukalla metsäpolkuja pitkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti