Jokaisella meillä on eri puolia ja erilaisia rooleja, jotka otamme — usein tiedostamattamme — käyttöön eri tilanteissa. Se vain vaihtelee melkoisen paljon ihmisestä riippuen, kuinka vahvasti kokee tarvetta vaihdella rooleja tai "naamioita". Esimerkiksi allekirjoittaneen on ollut aina vaikeaa olla olematta liiankin asiallinen ja kutistunut kaikenlaisissa (usein sovituissa) tapaamisissa, juhlissa, vapaaehtoistoiminnassa, virastoissa ja sellaisissa tilanteissa, joissa on oltava asiakkaan tai potilaan roolissa. On hymyiltävä oikeissa kohdissa ja katsottava silmiin, kun toinen puhuu, ja välillä nyökättävä, tai vastattava kysymyksiin täydellisen rehellisesti, jättämättä mitään kertomatta väärinkäsitysten varalta (ja silti niiltä ei pysty välttymään). Tietyissä ryhmätilanteissa puhuminen ei onnistu ollenkaan. En tiedä, kuka edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa pystyy olemaan yhteydessä tunteisiinsa ja itseensä.
Olen itse melko vähäeleinen ihminen – erityisesti ilon tunteiden kokeminen ja näyttäminen on vähäistä. Olen tiedostamattani opetellut hymyilemään ja vastailemaan reippaasti jopa läheisimmille ihmisille, koska en halua toisen luulevan, että olen hänelle vihainen tai jopa välinpitämätön. Kun ihminen on yksin, eihän hän silloinkaan vääntele naamaansa ja kohottele kulmiansa jatkuvasti. Näin on ilmeisesti ja jostain syystä toimittava vuorovaikutustilanteissa. Syytä en ymmärrä. Minusta se ei ainakaan auta pääsemään parempaan yhteyteen kenenkään kanssa, vaan melkein jopa päinvastoin se katkaisee aidon yhteyden. Kaikki voimat ja keskittyminen menevät siihen, että pyrkii kaiken aikaa vaikuttamaan reippaalta, myöntyväiseltä, kohteliaalta ja innostuneelta kaikesta – silloinkin, kun ei ole. Sosiaalisen tilanteen jälkeen kotiin saavuttua ei jaksakaan mitään. Kulmienkohottajalihakset kramppaavat ja ovat kipeät, silmät kuivat, alaselkää vihloo ja päätäkin puristaa vanne (jännityspäänsärky). Aivosumu ja voimattomuus kestävät monta päivää. Joutuu todella pakottamaan itseänsä, että saisi edes syötyä ja juotua, pukeuduttua ja ehkä käytyä kävelemässä sekä peseydyttyä.
Olen välillä yrittänyt lopettaa tällaisen käytöksen ja yliyrittämisen. Olen halunnut oppia olemaan luonnollinen itseni, eli pysyä hiukan totisempana ja vähäeleisempänä erityisesti silloin, kun voimat ovat poissa. En enää aina välttämättä katso toiseen ja hymyile heti, kun toinen tekee niin (esimerkiksi elokuvan aikana). Se on yllättävän vaikeaa, koska siinä aktivoituu sympaattinen hermosto ja esimerkiksi sydän saattaa alkaa pamppailemaan nopeammin, koska tuntuu siltä, että tuotan pettymyksen tai viestitän tahtomattani toiselle, etten pidä hänestä. Sisäinen hälytysjärjestelmäni hälyttää: vaara, vaara! Reaktio on todella alkukantainen, mutta jotakin tarkoitusta sekin palvelee, vaikkei enää olekaan sellaisia vaaroja kuin ennen muinoin; esimerkiksi petojen kohtaaminen tai ruuan loppuminen. Jännittää, että toinen pian kysyy: "Oletko jostain suuttunut?" Tai ajattelee, että nyt pitäisi keskustella ja kaivella mieleni syövereitä, vaikka kysymys on vain siitä, ettei minua hymyilytä sillä hetkellä, tai yritän keskittyä yhteen asiaan, kuten vaikkapa elokuvaan. Pettymyksen tai epävarmuuden aiheuttaminen toiselle tuntuu vaikealta.
Ehkä tämä tarpeeni suojautua asiallisuudella on estänyt saamasta apua juuri silloin, kun olen ollut avuttomimmillani. Yritin joskus pyytää psykiatrilta lähetettä magneettistimulaatiohoitoon, koska olin kuullut joidenkin tuttujeni saavan sellaista hoitomuotoa masennukseen, ahdistuneisuuteen ja paniikkikohtauksiin. Tässä yhteydessä mukaan tapaamiselle tullut sosiaalityöntekijä, jolla kävin kyseisenä vuonna, alkoi kertomaan omia mielipiteitään asiasta. Psykiatri näytti jopa harkitsevan lähetteen tekemistä ensin, mutta päätyi sitten olemaan tekemättä mitään tuon avun saamistani jatkuvasti estäneen sosiaalityöntekijän takia. Kyseisen vastenmielisen sosiaalityöntekijän luona koin oloni lähestulkoon aina todella tukalaksi, ja oli vahva tunne hierarkioista. En saanut ääntäni kuuluviin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti