Kun olin lopettanut lääkkeitä, aloin taas kiinnostua asioista. Huolestuin ympäristön ja erityisesti metsien tilasta sekä ilmastokriisistä, ja menin mukaan paikalliseen vapaaehtoistoimintaan. Syntyi halu tehdä asioita, joilla on merkitystä.
Myös kesken jääneet lukio-opinnot alkoivat vaivaamaan minua uudelleen. Olin opiskelemassa erästä ammattitutkintoa erityisoppilaitoksessa, kun päätin, etten vain löydä siihen tarpeeksi motivaatiota, ja ilmoittauduin aikuislukioon. Lukio-opinnot käynnistyivät taas. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella opiskelin lukiota käydessäni, enkä vain epäillyt itseäni ja kykyjäni, ja alisuoriutunut kaikesta. Se ei ollut helppoa (vasta diagnosoidun) adhd:n, unettomuuden ja hermostollisten oireiden kanssa, mutta kävin lukion loppuun asti, eli kirjoitin ylioppilaaksi aikuislukiosta ja suoriuduin siitä jopa ihan hyvin arvosanoin.
Olin vain niin uupunut, enkä enää pärjännyt unettomuuden kanssa, että yritin saada apua niihin. Kahden vuoden aikana kolmekymmentäkaksi päivystyskäyntiä, useita käyntejä terveyskeskuslääkärin ja joskus psykiatrin luona, eikä minua ja oireitani otettu oikein todesta. Sain kuulla jatkuvaa vähättelyä niistä ja kaikki pistettiin ahdistuneisuushäiriön piikkiin (kyllä, sekin minulle diagnosoitiin kaiken päälle). Minut jätettiin yksin, vaikka olin epätoivoinen ja kärsin suunnattomia tuskia päivin ja öin, ja lopulta traumatisoiduin näistä tilanteista ("medical trauma").
Myös vuonna 2009 osastolla diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö (impulsiivinen häiriötyyppi) vaikutti ja vaikuttaa yhä siihen, miten minuun suhtaudutaan terveydenhuollossa. Vaikka en ole alkoholinkäytön lopettamisen jälkeen osoittanut enää juuri minkäänlaisia taipumuksia impulsiivisuuteen — melkein päin vastoin olen monesti yliharkitseva. En ole myöskään ollut (normaalioloissa) näkyvästi muita ihmisiä kohtaan aggressiivinen tai hyökkäävä niin kuin ”epävakaiden” ajatellaan olevan. Olenkin epäillyt, että koko diagnoosi on virheellinen, mutta sen poistaminen diagnoosien listalta on pitkä ja mutkikas prosessi. Psykoterapeutti, jolla kävin neljä viimeistä vuotta ennen kelan päätöstä lopettaa tuki, oli sitä mieltä, että minulla on masennuksen ohella traumaperäistä stressiä ja dissosiaatiota. Itsekin uskon enemmän siihen kuin persoonallisuushäiriöön.
Esimerkki terveydenhuollon suhtautumisesta (perustuu tositapahtumiin): Viime syksynä asioin hammaslääkärissä kipeän hampaan takia. Käynnin päätteeksi huomasin omakannasta, että lääkäri oli kirjannut tekstiin epävakaa persoonallisuushäiriö -diagnoosin. Keskustelin tästä asiasta hoitoalan ammattilaisen kanssa, joka totesi järkyttyneenä, etteivät hammaslääkärin puolella saisi edes tutkia psykiatrian kirjauksia. Itsekin ihmettelin, miten diagnoosi liittyy hammasvaivoihin muuten kuin ehkä siten, että halusivat vähätellä fyysisiä oireitani ("sillä on epävakaa, eli se on varmasti vaan dramaattinen"). Sitten yksityisellä lääkäriasemalla selvisi, että juuri oli tulehtumassa ja hammas piti poistaa. Poisto sentään tapahtui lopulta julkisella, niin ei mennyt enempää rahaa yksityiselle. Ilman hampaanpoistoa vakavin seuraus olisi voinut olla verenmyrkytys ja kuolema. Onneksi luotin itseeni ja intuitiooni!
Noin valitettavan moni suhtautuu kyseiseen diagnoosiin — joka on muuten annettu minulle aika lyhyen tutkimusjakson perusteella ja nuoruuden kriisissä, kun aivojen kehittyminen ja itsensä etsiminen oli vielä pahasti kesken, ja ennen kuin olin saanut adhd-diagnoosin. Siitä on olemassa virallisempaakin tietoa, että adhd, traumaperäinen stressihäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö sekoittuvat herkästi keskenään tai ilmenevät jopa samanaikaisesti.
Se, mikä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, on persoonallisuushäiriön leima, joka annetaan ihmisille, jotka ovat monilla eri tavoilla traumatisoituneita, eivätkä ole voineet itse millään tapaa vaikuttaa siihen. Mitä tästä seuraa sille, jolle leima on annettu? Tottakai se vaikuttaa henkilön omanarvontunteeseen ja voi saada alitajuisesti käyttäytymään ikään kuin kyseisen diagnoosin vaatimalla tavalla.
Oli diagnoosi oikeastaan mikä hyvänsä, niin henkilö alkaa uskoa, että tämä olikin se syy, miksi olen aina ollut niin outo, enkä kuulu joukkoon. Ihmisen — usein aivan ymmärrettäviäkin — reaktioita aletaan patologisoida, jolloin otetaan valta ja itsekunnioitus ihmiseltä itseltään pois. Tämä on yleistä väkivaltaa, jota psykiatrian potilaita kohtaan harjoitetaan. Riippumatta diagnoosin oikeellisuudesta (sitä paitsi nehän ovat kaikki lopulta ihmisten keksimiä ja sopimuksenvaraisia, eivätkä absoluuttista ja kiistatonta todellisuutta) — alkavat potilaat uskoa olevansa kenties jopa pysyvästi vaurioituneita, jolloin he antautuvat kokonaan vieraiden ihmisten käsiin, siinä uskossa, että he (terveydenhuollon väki) voisivat hoivata ja tehdä heidät jälleen eheiksi. Sitten he traumatisoituvat lisää, kun kohtaavat lääkäreitä ja hoitajia, jotka ovat ymmärtämättömiä ja keskittyvät etupäässä säännöstelemään resursseja avun tarvitsijoiden kustannuksella. Kierre on valmis.
Sen sijaan harvemmin traumoja suorastaan kylväneet henkilöt joutuvat edesvastuuseen tai luokitelluiksi persoonallisuushäiriöisiksi ainakaan virallisesti. Eivätkä he kykene itsereflektioon siinä määrin, että lähtisivät apua hakemaan.
Lähteet: https://www.verywellmind.com/what-is-medical-trauma-5211358
https://abcmentalhealthsupport.com/f/misdiagnosed-adhd-trauma-or-bpd
https://health.clevelandclinic.org/are-you-experiencing-medical-gaslighting
https://link.springer.com/article/10.1007/s12144-024-06935-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti