Hermoston ylivireystila

Mainitsin jo aiemmissa teksteissäni hieman hermostollisista oireistani. Olen itsenäisten tutkimusteni myötä tullut siihen tulokseen, että kärsin dysautonomiasta eli jonkinasteisesta hermoston toimintahäiriöstä. Se on tavallaan huomattu myös yhden sairaanhoitajan taholta (hän ei hoitajana voinut diagnosoida oirehdintaani mitenkään), mutta asia ei edennyt lääkärin puolelta oikeaan suuntaan.

Olin siis 2022 loppuvuodesta uupumuksen, pelkojen ja unettomuuden sekä näiden hermostollisten oireiden vuoksi osastolla, kun olin vihdoin saanut ylioppilaskirjoitukset aikuislukiosta tehtyä. Kirjoitusten jälkeen ei mennyt kauan, kun vointini oli romahtanut täysin. Olin joutunut ennen sitä sinnittelemään vuoden kaikin puolin sietämättömässä olossa, joka oli tehnyt koko ajan tuloaan useamman vuoden. Lopulta psykiatri suostui laittamaan minut osastolle. Hän hyvin todennäköisesti kuuli, kun laitoin puhelimen kaiuttimelle (vanhempani olivat paikalla) ja silloin hän viimein sanoi, että hyvä on, kirjoittaa lähetteen osastolle.

Ennen tuota puhelua olin sanonut monella eri tapaamiskerralla, kuinka en enää pärjää kotona. Yritin saada niin psykiatrin kuin poliklinikan sosiaalityöntekijän uskomaan sen, mutta he vähättelivät minua ja vointini haastavuutta jatkuvasti, ja tämä jo melko iäkäs sosiaalityöntekijänä toiminut rouva toitotti, kuinka on tärkeää, että pystyn olemaan kotonani. En pärjännyt, koska sain erittäin vaikeita ahdistus- ja paniikkikohtauksia, olin syvimmissä masennusalhon syövereissä kuin koskaan ja sydämeni hakkasi yötä päivää niin, etten pystynyt nukkumaan.

Mieto sedatiivinen lääke, jota suostuin pakon edessä ottamaan, piti minut unessa nelisen tuntia ja saatoin nukkua senkin pätkissä. Paniikkikohtauksissa menetin koordinaationi ja sydämeni hakkasi niin kovaa, etten ole tiennyt, että sykkeen on mahdollista kohota niin korkeaksi (jopa korkeammaksi kuin harrastaessa raskasta liikuntaa) — ja vaikka leposykkeenikin oli jatkuvasti koholla, syke kohosi kohtauksissa vielä noin sadalla. Usein yöllä heräsin kohtaukseen ja konttasin rappukäytävään shokinomaisessa tilassa puolialasti — koska en saanut vaatteita päälle tai kyennyt edes seisomaan — huutamaan apua, mutta kukaan naapureista ei ikinä tullut. Peloissani yritin soittaa joko ambulanssin tai jollekin läheiselleni, mutta joskus se ei onnistunut kohtauksenaikaisen sekavuuteni ja koordinaatiokykyni menetyksen takia. Jos kesti pidempään saada joku kiinni, alkoi jo silmissä sumeta ja tuntua, että viikatemies on lähellä.

Päivisin en voinut seistä pitkään tai oikein istuakaan, koska silloin sykkeeni oli myös turhan korkea ja koin heikotusta sekä hengenahdistusta. Olin myös jatkuvasti erittäin kalpea ja joskus huuleni sinersivät. Makasin usein parkettilattialla selälläni. Kuitenkin oli pakko nousta, kun piti käydä esimerkiksi wc:ssä tai ottamassa jotain syötävää. Hikoilin selkäni, kainaloni ja nivustaipeeni märiksi, kun kävelin johonkin, vaikka vauhtini oli rauhallinen. Sohvalla istuessanikin henkeäni ahdisti. Vatsani oli jatkuvasti sekaisin. Aloin saada tykytyskohtauksia suihkussa ollessani, joten pelkäsin mennä suihkuun. Kerrankin tulin sieltä paniikissa shampoot vielä hiuksillani ja yritin soittaa ambulanssin, mutta käteni eivät toimineet, jolloin ryntäsin pyyhe päällä naapurin ovikelloa soittamaan ja pyytämään häntä kutsumaan ambulanssin. Jälkikäteen hävetti. Joskus minulle iski flunssa, enkä pystynyt silloinkaan lepäämään aidosti kotonani, joten lähdin heikkona ja palelevaisena ulos haahuilemaan.

Viimeiset opiskelut olivat täyttä tuskaa näiden oireiden kanssa. En pystynyt yleensä opiskelemaan kotonani, sillä jo kannettavan tietokoneeni näytön katsomisesta hetken aikaa alkoi sydän hakkaamaan, joten menin kirjastolle esimerkiksi kirjoittamaan esseetehtäviin vastauksia. Kirjastolla oli psyykkisesti helpottunut olo, koska siellä on aina ihmisiä ympärillä, jos vaikka tulisi kohtaus ja tarvitsisin apua. Kohtausta ei koskaan tullut kirjastolla, vaikka se oli toisinaan hyvin lähellä, koska pystyin pinnistelemään sen ajatuksen voimalla, että täällä on muita ihmisiä, joten saan apua tarvittaessa. Ihmettelin, miten sain niin hyviä arvosanoja esseistä, vaikka olosuhteet olivat nämä.

Olin siis jo vuosien ajan yrittänyt saada oikeanlaista apua. Näistä kertyi ainakin 32 päivystyskäyntiä, ja ambulanssikin kävi useasti kotonani. Sentään pääsin tähystykseen lopulta, kun olin valittanut jatkuvia suolisto-oireitani neljän vuoden ajan. Vatsani oli koko ajan löysällä ja toimi liian vilkkaasti. Aina, kun heräsin aamulla, minulla oli etova olo ja vatsaoireita. Tähystyksen jälkeen kului neljä tai viisi päivää, kun jouduin tiputukseen kuivumisen vuoksi. Tiputuksen jälkeen pääsin yöksi kotiin. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa koko yön ja nukuin todella katkonaisesti. Ehdin olla vielä muutaman päivän kotona ennen kuin päädyin psykiatriselle osastolle aiemmin mainitun puhelinkeskustelun jälkeen.

Keski-Suomessa sijaitsevalla sairaalaosastolla minuun suhtauduttiin ahdistuneisuushäiriöstä käsin. Kun kerroin sydänoireista, minulle hoettiin, etteivät ne ole vakavia, sillä minulle on tehty tutkimuksia, ja annettiin Propralia, joka laskee sykettä. Jotkut hoitajat olivat turhautuneita minuun ja sydänoireisiini ja olivat sitä mieltä, että olin vain ahdistunut tai kuvittelen oireeni. Kun lepäsin kerran sohvalla, yksi naisoletettu hoitaja tuli komentamaan: ”Nyt ylös siitä!” Jos aloin joskus itkemään käytävällä, kukaan ei tullut kysymään voinnistani tai lohduttamaan. Ehkä se johtui siitä, että on hyvä antaa ihmisen itkeä keskeyttämättä.

Kerran eräs hoitaja kuunteli minua, kun kuvailin hänelle, että sykkeeni nousee todella korkeaksi seisoma-asennossa tai kun nousen joko makuulta istualleni tai istumasta seisomaan. Hän sanoi, että voimme mitata verenpaineeni istuallani ja seistessäni. Hän huomasi laitteesta, että sykkeeni nousi yli 30 lyöntiä, kun nousin seisomaan. Olen lukenut, että POTSissa, joka on dysautonomian muoto, käy juuri niin, että syke nousee 30-40 iskua ylösnoustessa. Hän huomautti myös siitä, että leposykkeenikin on korkea. Hän kertoi olleensa aiemmin sydänosastolla töissä, ja huolestui. Niinpä hän raportoi lääkärille asiasta.

Lääkäri laittoi lähetteen laboratorioon ja EKG-tutkimukseen. Tietenkään EKG:ssä ei näkynyt muuta korkeahkoa sykettä lukuunottamatta, sillä se otettiin makuullani. Sellaisesta tutkimuksesta ei selviä mahdollinen POTS (Postural Orthostatic Tachycardia Syndrome). Lääkäri siis päätti, ettei sydämessäni ole mitään vikaa, eikä asiaa tarvitse tutkia enempää. Toinen psykiatri sanoi hoitokokouksessa, että joillakin sydän vain pompottaa vähän miten sattuu.

Vaikka en kokenut saavani osastolla ollessani täydellistä ymmärrystä, tai että hoitohenkilökunta olisi käsittänyt tilanteeni kokonaisuutena, siellä oli kuitenkin kaksi hoitajaa, joista välittyi halu auttaa ja kohdata minut rauhassa. Varsinkin toiseen heistä kiinnyin kovasti, koska hän onnistui tuomaan minulle turvaa. Tutustuin myös yhteen potilaaseen paremmin ja pidämme edelleen yhteyttä viestein. Noin kuukauden kestänyt osastojakso auttoi minua siinä kohtaa, kun kodistani oli tullut pelon tyyssija. Vihdoin pystyin lepäämään turvallisesti. Sain rauhoittavia lääkkeitä, joiden avulla sain nukuttua edes kohtalaisesti, vaikka osastolla aikaiset aamuherätykset estivät kunnolliset ja riittävän pitkät yöunet. En nimittäin aikaisista herätyksistä huolimatta kyennyt sielläkään aikaistamaan unirytmiäni. Olin ainakin rauhallisempi, kun pääsin pois osastolta kuin olin ollut sinne mennessä.