Luonnonvastaiset puitteet → tyhjä, kurja ja merkityksetön elämä

Kun asuu kerrostalossa ja/tai kaupunkimaisessa ympäristössä, lähiluonnon merkitystä ei voida vähätellä "ihmisotuksillekaan" (Rölliä lainaten, sallinette) – villieläinten asumuksista nyt puhumattakaan. Kun joka paikkaan pääsee vain asfalttiteitä pitkin, joita ei reunusta enää maisemaa kaunistavat ja (varsinkin kesähelteillä) tarpeellista varjoisuutta suovat puut sekä pensaikot tiheässä, ulkoilusta alkaa tulla väsyttävää pakkopullaa. Lumien sulattua sähköpotkulaudat ja muut vempaimet ovat jälleen liikkeellä, mikä saa ainakin allekirjoittaneen jatkuvaan ylivireystilaan ja pelokkuuden valtaan. Ei suinkaan riitä, että katsoo eteensä ja sivuille, vaan nykyisin on vilkuiltava myös taakseen. En luota pätkääkään sähköpotkulaudan itselleen kulkupeliksi valinneisiin, jolle olen saanut vahvistusta yksinkertaisesti tarkkailemalla liikennettä ja olemalla edes pikkuisen perillä onnettomuuksista, joista harva se päivä uutisoidaan. Vaikka metsän rauhaan, johon liikenteen melu toki kantautuu, olisikin vain kilometri tai kaksi, sinne kulkeminen autotien melskeessä tummanharmaita, vilkkaita katuja pitkin voi aiheuttaa jo sellaisen kuormituksen hermostolle, että jokainen kerta piirtyy muistin syövereihin niin rasittavana, ettei se tunnu enää vaivan arvoiselta.

Onko se ihmekään, ettei kävelylle lähteminen houkuta enää entiseen malliin, kun jokaisella kerralla joutuu todistamaan, kuinka rajulla kädellä ihminen on tärvellyt kaikkea villiä ja vanhaa? Se lienee jo kaikille itsestäänselvää, että meidän luontomme on tärviöllä – monessakin merkityksessä. Ja kyllä – tiedostan, ettei joidenkin mielestä 'luontoa' voida erottaa siitä osasta, minkä ihminen on luonut (esimerkiksi rakennukset ja tieverkosto), mutta kun käytän tässä tekstissäni kyseistä ilmausta, viittaan erityisesti sellaiseen luontoon, joka ei tarvitse ihmisen sekaantumista kukoistaakseen. En ole varma, osaanko ilmaista itseäni tässä asiassa riittävän täsmällisesti, että tulisin ymmärretyksi, joten pahoittelen jo etukäteen sitä. Tottakai lasken kasvillisuutta sisältävät puistomaiset alueet tämän 'luonto' -sanan alle, vaikka niissä näkyykin hyvin selkeästi ihmisen kädenjälki. Siitä voidaan kuitenkin kiistellä myöhemmin, miten tuollaisia puistoja tulisi hoitaa jatkossa, vai olisiko niiden vain parempi antaa olla ja rehevöityä. Kenties mielipiteeni voi päätellä rivien välistä.

Myönnän tässä kohtaa olevani syvästi masentunut metsiemme, vesistöjemme, kaupunkiluontomme, maaperän ja ilmaston tilasta. Olen ehdottomasti sitä mieltä, ettei täällä voi kukaan voida oikeasti hyvin, ellei ole täysin irtaantunut todellisuudesta. Mutta sitäkin voi tietysti pohtia, onko psykoosissa oleminen mikään autuuden tila, johon tulisi pyrkiä. En usko, että päättäjätkään ovat välttämättä sellaisessa psykoosissa, jossa eivät ymmärtäisi päätöstensä seurauksia, tai olisivat kovin hyvinvoivia hekään. Siitä, ettei välitetä työskennellä elinkelvollisemman planeetan puolesta, vaan tavoitellaan vain nopeita voittoja ja toimitaan ennen kaikkea ihmis- ja yksilökeskeisestä maailmankuvasta käsin, ei heijastu tasapainoisuus, empatia- ja harkintakyky saati oikeudenmukaisuus. Eikä se luo enää minkäänlaista toivoa ainakaan allekirjoittaneelle, että välillä poliitikot vaihtuvat, kun hekin toistavat sitä samaa kaavaa. Niin, sellaista on elämä kapitalistisessa järjestelmässä.

Vastuu ekosysteemeistä on yksityisten, vapaaehtoisten toimijoiden harteilla, mutta sellaisen taakan alle olen nähnyt ja kuullut monen uupuvan. Jotkut näkevät niin kirkkaasti maailman tilan, että he päättävät lähteä täältä oman käden kautta, kun eivät enää kestä. Kukaan ei jaksa pelastaa maailmaa yksin. Siksi onkin hyvä, että ihmiset verkostoituvat ja perustavat vapaaehtoisista koostuvia ryhmiä ja ympäristöliikkeitä. Ongelmat ovat kuitenkin niin laajoja, ettei maailmaa saada vielä niidenkään voimin pelastettua. Parannettua kyllä, muttei pelastettua.

Olin itsekin mukana ilmastotoimintaan, luonnon- ja ympäristönsuojeluun keskittyvässä vapaaehtoistoiminnassa, mutta jossain kohtaa väsyin, ja toivottomuus iski minuun niin lujasti, etten enää saanut itseäni motivoitua. Minua myös uuvuttivat ja lannistivat sosiaalisten tilanteiden haasteet, kuten välillä ilmenneet tietyt hierarkiat, joita havaitsin joskus myös tällaisissa ryhmissä (osa taas oli aina tasapuolisia kaikkia kohtaan). Minun on hyvin vaikea sietää minkäänlaista eriarvoisuutta tai sitä, että joku nostetaan jalustalle. Tai jos joku nostaa itsensä jalustalle, toimien katseilta piilossa selkärangattomasti muita ihmisiä kohtaan. Koen myös vaikeana oma-aloitteisuuden ja ryhmätilanteissa omien ajatusteni esilletuomisen. Hyvin paljon näissäkin ryhmissä keskitytään ajatustenvaihtoon ja keskusteluun, mikä on tietysti olennaisen tärkeää, koska puhuminen on nyt vain sattunut valikoituneen tavaksi, jolla ihmiseläimet kommunikoivat keskenään. Ensin kokoonnutaan keskustelemaan ja sitten voidaan ruveta suunnittelemaan mahdollisia konkreettisia toimia. Allekirjoittaneelle pelko siitä, että puhuisin itsestäänselvyyksiä, enkä toisi keskusteluun mitään uutta, tai etten tiedä tarpeeksi asioista voidakseni osallistua keskusteluun, kasvoi niin suureksi, etten pystynyt puhumaan ollenkaan näissä tilanteissa. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että minutkin kutsuttiin näihin kokoontumisiin paikalle. Ihailen edelleen kaikkia heitä, jotka osaavat puhua tärkeistä asioista, ja ovat löytäneet muitakin tapoja parantaa maailmaa.

Tällä hetkellä pesäkoloni sijaitsee sellaisessa kohtaa, että joka suunnassa on meneillään jokin rakennustyömaa tai "muu maiseman muokkaus". Olen saanut järkyttyä monella kerralla ulkoillessani, kun taas on jokin itselleni tärkeä, vanha, tuttu ja turvallinen paikka, metikkö, puustoa tai jotakin muuta myllätty ja raiskattu piloille. Olen joko itkenyt tai tuntenut oloni täysin turraksi ja voimattomaksi. (Näitä tilanteita on tottakai ollut kauempanakin kotoa.) Silloinkin, kun liikkuu jossain ihanassa paikassa, en voi olla tuntematta jo etukäteen surua ja pelkoa siitä, että jossain vaiheessa sekin varmasti tuhotaan. Joitakin luonnontilaisia, lajistoltaan harvinaisia ja monimuotoisia metsäalueita on muokattu viime vuosina esteettömyyden nimissä puistomaisiksi. Mielipiteeni siitä, ettei näin pitäisi tehdä, on varmasti joidenkin mielestä kyseenalainen ja ableistinen. Mielestäni on kuitenkin eri asia tehdä rakennukset ja ajat sitten ihmisten muovaamat ympäristöt esteettömiksi kuin lähteä tuhoamaan luonnonmetsää ja lukemattomien metsäneläinten koteja. Luonto ei ole mikään palvelu, jota ihmisellä olisi etuoikeus muokata kysyntään sopivaksi, kunnes ei ole pian enää mitään jäljellä.

Tilanne on jo sen verran vakava, että meidän tulisi viipymättä suojella viimeiset luonnonmetsät. Oikeastaan kaikkialla tulisi laittaa luonto etusijalle – ei vain oikeissa metsissä. Pieniä rippeitäkin tulisi vaalia. Ihmisen on sanottu olevan sopeutuva eläin, joten ei pitäisi olla niin vaikeaa muokata tapojamme, kunhan heräisimme kaikki! Esimerkiksi metsäpoluilla pyöräileminen tulisi mielestäni kieltää kokonaan. Maasto muokkaantuu ja kärsii jo enemmän kuin kylliksi siitä, että tallustamme eteenpäin. Asfaltilla, leveämmillä hiekkateillä tai tienvarsipoluilla pyöräilemisestä ei sen sijaan liene niin suurta haittaa. Metsissä ja pesien lähellä tulisi kulkea rauhassa ja hiljaa, välttäen luonnoneläinten häiritsemistä ja säikyttämistä. Hiljattain satuin erään, ikävä kyllä puistomaisemmaksi muokatun, metsäalueen yhteydessä olevan laavun luokse. Siellä olikin paljon väkeä. Aikuiset (nuorehkot) ihmiset pompottivat koripalloa ja mekastivat – radiokin huusi – sorsan huojuessa pelokkaana kuivien lehtien seassa. Alueella pesii myös liito-orava. Minun teki melkein fyysisesti kipeää ajatella, että he todennäköisesti pompottavat palloa vielä kotimatkallakin, kulkiessaan porukalla metsäpolkuja pitkin.

Metsäkauris

Estääkö vieraskoreus ja kiltteys tulemasta nähdyksi sellaisena kuin on?

Jokaisella meillä on eri puolia ja erilaisia rooleja, jotka otamme — usein tiedostamattamme — käyttöön eri tilanteissa. Se vain vaihtelee melkoisen paljon ihmisestä riippuen, kuinka vahvasti kokee tarvetta vaihdella rooleja tai "naamioita". Esimerkiksi allekirjoittaneen on ollut aina vaikeaa olla olematta liiankin asiallinen ja kutistunut kaikenlaisissa (usein sovituissa) tapaamisissa, juhlissa, vapaaehtoistoiminnassa, virastoissa ja sellaisissa tilanteissa, joissa on oltava asiakkaan tai potilaan roolissa. On hymyiltävä oikeissa kohdissa ja katsottava silmiin, kun toinen puhuu, ja välillä nyökättävä, tai vastattava kysymyksiin täydellisen rehellisesti, jättämättä mitään kertomatta väärinkäsitysten varalta (ja silti niiltä ei pysty välttymään). Tietyissä ryhmätilanteissa puhuminen ei onnistu ollenkaan. En tiedä, kuka edellä mainitun kaltaisissa tilanteissa pystyy olemaan yhteydessä tunteisiinsa ja itseensä.

Olen itse melko vähäeleinen ihminen – erityisesti ilon tunteiden kokeminen ja näyttäminen on vähäistä. Olen tiedostamattani opetellut hymyilemään ja vastailemaan reippaasti jopa läheisimmille ihmisille, koska en halua toisen luulevan, että olen hänelle vihainen tai jopa välinpitämätön. Kun ihminen on yksin, eihän hän silloinkaan vääntele naamaansa ja kohottele kulmiansa jatkuvasti. Näin on ilmeisesti ja jostain syystä toimittava vuorovaikutustilanteissa. Syytä en ymmärrä. Minusta se ei ainakaan auta pääsemään parempaan yhteyteen kenenkään kanssa, vaan melkein jopa päinvastoin se katkaisee aidon yhteyden. Kaikki voimat ja keskittyminen menevät siihen, että pyrkii kaiken aikaa vaikuttamaan reippaalta, myöntyväiseltä, kohteliaalta ja innostuneelta kaikesta – silloinkin, kun ei ole. Sosiaalisen tilanteen jälkeen kotiin saavuttua ei jaksakaan mitään. Kulmienkohottajalihakset kramppaavat ja ovat kipeät, silmät kuivat, alaselkää vihloo ja päätäkin puristaa vanne (jännityspäänsärky). Aivosumu ja voimattomuus kestävät monta päivää. Joutuu todella pakottamaan itseänsä, että saisi edes syötyä ja juotua, pukeuduttua ja ehkä käytyä kävelemässä sekä peseydyttyä.

Olen välillä yrittänyt lopettaa tällaisen käytöksen ja yliyrittämisen. Olen halunnut oppia olemaan luonnollinen itseni, eli pysyä hiukan totisempana ja vähäeleisempänä erityisesti silloin, kun voimat ovat poissa. En enää aina välttämättä katso toiseen ja hymyile heti, kun toinen tekee niin (esimerkiksi elokuvan aikana). Se on yllättävän vaikeaa, koska siinä aktivoituu sympaattinen hermosto ja esimerkiksi sydän saattaa alkaa pamppailemaan nopeammin, koska tuntuu siltä, että tuotan pettymyksen tai viestitän tahtomattani toiselle, etten pidä hänestä. Sisäinen hälytysjärjestelmäni hälyttää: vaara, vaara! Reaktio on todella alkukantainen, mutta jotakin tarkoitusta sekin palvelee, vaikkei enää olekaan sellaisia vaaroja kuin ennen muinoin; esimerkiksi petojen kohtaaminen tai ruuan loppuminen. Jännittää, että toinen pian kysyy: "Oletko jostain suuttunut?" Tai ajattelee, että nyt pitäisi keskustella ja kaivella mieleni syövereitä, vaikka kysymys on vain siitä, ettei minua hymyilytä sillä hetkellä, tai yritän keskittyä yhteen asiaan, kuten vaikkapa elokuvaan. Pettymyksen tai epävarmuuden aiheuttaminen toiselle tuntuu vaikealta.

Ehkä tämä tarpeeni suojautua asiallisuudella on estänyt saamasta apua juuri silloin, kun olen ollut avuttomimmillani. Yritin joskus pyytää psykiatrilta lähetettä magneettistimulaatiohoitoon, koska olin kuullut joidenkin tuttujeni saavan sellaista hoitomuotoa masennukseen, ahdistuneisuuteen ja paniikkikohtauksiin. Tässä yhteydessä mukaan tapaamiselle tullut sosiaalityöntekijä, jolla kävin kyseisenä vuonna, alkoi kertomaan omia mielipiteitään asiasta. Psykiatri näytti jopa harkitsevan lähetteen tekemistä ensin, mutta päätyi sitten olemaan tekemättä mitään tuon avun saamistani jatkuvasti estäneen sosiaalityöntekijän takia. Kyseisen vastenmielisen sosiaalityöntekijän luona koin oloni lähestulkoon aina todella tukalaksi, ja oli vahva tunne hierarkioista. En saanut ääntäni kuuluviin.

Ajatuksia

Olen tunnistanut itsessäni ärtymystä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka lausuvat mielipiteensä lääkityksistä ylimieliseen sävyyn, vaikka heillä itsellään ei olisi aiheesta edes riittävän monipuolisesti kokemusta ja ymmärrystä. Heillä saattaa olla jokin yksittäinen tai jokunen huono kokemus lääkkeistä, tai kenties he ovat kuulleet jonkun puolitutun huonosta kokemuksesta. Sitten he julistavat suureen ääneen, kuinka valaistuneita ja viisaita he ovat; että heillä on tieto siitä, kuinka lääkkeet ovat pahasta, ja heidän mielestään lääkkeitä (edelleen) käyttävät ihmiset ovat esimerkiksi laiskoja ja tyhmiä lampaita, jotka haluavat vain helpon ratkaisun. He käskevät yksinkertaisesti kohtaamaan tunteet ja ongelmat silmästä silmään, eikä alati pakenemaan niitä. Sitten he kenties suosittelevat syömään lihaa, luomuvoita ja juomaan raakamaitoa sekä välttämään kaikenlaisia prosessoituja ruokia. Vaikka heillä on omien sanojensa mukaan arvostusta luontoa kohtaan, ja he pyrkivät omasta mielestään noudattamaan mahdollisimman paljon esi-isiensä ruokavaliota ja luonnonmukaista elämäntapaa, silti heillä voi olla ihmeen seksistisiä ja itsekeskeisiä näkemyksiä, ja osa tällaisista ihmisistä ei usko ilmastonmuutokseen ja onnistuu sulkemaan silmänsä metsäkadolta (samaan aikaan saattavat uskoa horoskooppeihin).

Tottakai näissä oman elämänsä guruhahmoissa on myös vaihtelevuutta niin kuin kaikkialla ja kaikessa. Voi olla myös täysi vegaani ja/tai ympäristöaktivisti, joka sitten paheksuu tai ehkä kokee korkeintaan sääliä (ei aitoa empatiaa) ja hienoista ylemmyydentunnetta sellaista ihmistä kohtaan, joka voi huonosti ja jolla on lääkitys. Heillä ei ole minkäänlaista aavistusta tai edes tarpeeksi mielikuvitusta, että he voisivat mitenkään ymmärtää, että kaikilla masennus ei ollut niin lievää kuin heillä on ollut, eikä se ole kaikilla vain pikkuisen huonompi kausi, joka helpottaa, kun alkaa syömään puhtaasti ja treenaamaan maratoniin, vaan jokapäiväistä kamppailua, että jaksaisi suorittaa edes ne pakolliset perusasiat oman hyvinvointinsa tukemiseksi. Jonkun lääkevastaiseksi julistautuneen mielestä taas vuorokausirytmin ”korjaaminen”, infrapunavalo ja sinivalolasit tuovat helpotusta kaikenlaisiin vaivoihin, kuten masennukseen ja pakkoajatuksiin. He muistavat aina silloin tällöin mainita, kuinka naurettavina he pitävät ihmisiä, jotka käyttävät aurinkovoidetta, silmä- tai aurinkolaseja. Oikeasti tällaisten henkilöiden ymmärrys laajentuisi, kun he opettelisivat olemaan hiljaa.

Toivon, etten ole itse jonkun mielestä sellainen henkilö, joka kuvittelee tietävänsä vastaukset ja ratkaisut kaikkeen. Vaikka olen traumaattisten kokemusteni ja iän myötä tullut esimerkiksi lääkevastaisemmaksi kuin olin nuorempana, en silti halua kenenkään vaikeassa tilanteessa olevan ajattelevan, että minun kokemukseni vaikkapa lääkkeistä olisi merkki siitä, ettei hänen kannattaisi tässä kohtaa jatkaa lääkitystä. Jokaisella on kuitenkin oma elämänsä elettävänä, eikä ole kahta samanlaista tilannetta. Siksi ei kannata ryhtyä vertailemaan. No joo, en tiedä lukeeko tätä edes kukaan, mutta halusin tässä kohtaa tähdentää tämän.

Käsittämättömintä on mielestäni se, miten jotkut voivat syyllistää tai halveksua jo valmiiksi vaikeassa ja epätoivoisessa tilanteessa olevia siitä, että nämä päätyvät aloittamaan jonkin lääkityksen. Oli lääke sitten myrkkyä tai kainalosauva — syyllinen ei ole avun tarvitsija! Vaikka olen itsekin puhunut siitä, että on huolestuttavaa, kuinka monet syövät lääkkeitä, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että paheksuisin näitä miljardeja ihmisiä. Eihän minulla olisi siihen varaakaan. Sen voin tunnustaa, että olen pettynyt ja menettänyt luottamukseni lääkäreihin ja hoidon laatuun etenkin Suomessa — tuskin tulee tässä kohtaa yllätyksenä kenellekään. Paheksunta on osattava kohdistaa oikeaan osoitteeseen, eli niihin ihmisiin, jotka hoitavat työnsä mukisematta huonosti ja laiminlyövät potilaitaan surkeasti, sekä niihin, ketkä ovat jopa vastuussa siitä, miten resursseja jaetaan. Ei pidä unohtaa myöskään lääkeyhtiöiden kapitalismiin pohjautuvasta toiminnasta vastaavien tahojen tuomitsemista. Ehkä kirjoitan vielä joku kerta siitä, minkälaisia vaihtoehtoisia tapoja hoitaa toivoisin tarjolle.

Muutama sananen suhtautumisestani lääkkeisiin ja miten se on kehittynyt ajan myötä

Silloin, kun aloitin tämän matkan kohti mahdollisimman lääkkeetöntä elämää, en vielä tiennyt millaiseen pyörteeseen joutuisin. Lääkkeiden lopettamisen laukaiseman unettomuushelvetin myötä kokeilin useita sedatiiveja. Minulle määrättiin niitä kokeiltavaksi monia erilaisia, mutta suurinta osaa en uskaltanut kokeilla joko ollenkaan, tai kokeilin monia lääkkeitä korkeintaan yhtenä yönä. Esimerkiksi joitain vanhan polven psykoosilääkkeitä en koskaan testannut unettomuuteen, vaikka niitäkin psykiatrit olisivat auliisti määränneet. Mirtazapinia käytin uneen vaihtelevasti annoksella 3,75-7,5 mg (se oli yhtä tabletin pilkkomista) noin kahden vuoden ajan, mutta lopetin sen lopulta haittavaikutusten takia. Tämä eri lääkkeiden kokeileminen ja vaihtelu yhdistettynä siihen, että imin jatkuvasti tietoa lääkkeiden potentiaalisista haittavaikutuksista ja toimimismekanismeista, teki minut erittäin tietoiseksi. Aloin pelätä lääkkeitä ja tuntea suoranaista kauhua niiden ottamisesta. Yritin lopettaa jopa ssri-lääkkeen, jota olin käyttänyt vuosikaudet. Sinnittelinkin ilman sitä kahden vuoden ajan, jotta uskalsin käyttää minulle pakolliseksi muuttunutta unilääkettä (vaikka lääkäreiden mielestä niitä olisi voinut käyttää yhtä aikaa).

Osastolla suostuin lopulta pitkin hampain aloittamaan uudelleen tämän erään ssri-lääkkeen, jota masennuslääkkeeksikin kutsutaan (itselläni se ei vaikuta niinkään masennukseen kuin ahdistusta hieman lievittäen), koska vointini paheni pahenemistaan kahden vuoden ajan, kun olin lopettanut kaikki muut lääkkeet, paitsi pienen määrän unettavaa lääkettä. Tein paljon työtä itseni kanssa niin terapiassa kuin muutenkin. Jopa suhteellisen lääkevastaisen oloinen terapeuttini kannusti minua ottamaan sen lääkkeen takaisin ja tekemään kompromissin. Tulin siihen tulokseen, ettei minulla ollut siinä kohdassa enää mitään menetettävää. Vointini oli koko ajan yksinkertaisesti niin kauhea, että en nähnyt enää mitään ulospääsyä. Pystyin sitten aloittamaan sen, mutta jäin pienempään annostukseen kuin mitä olin syönyt noin kymmenen vuotta. Kotioloissa päädyin liiallisen väsymyksen takia vähentämään annosta entisestään ja siihen jäin.

Tämä varsin yleinen ssri-lääke yhdistettynä kerran päivässä otettavaan erääseen "rauhoittavaan lääkkeeseen" selvästi hiljensi hermostollisia oireitani. Olen useiden vuosien aikana tehnyt itsenäistä tutkimusta; ottanut selvää eri lääkeaineiden vaikutuksista ja oivaltanut myös oman kokemukseni myötä, että niillä todella on eroja, ja että osa lääkkeistä stimuloi liikaa, kun taas osa auttaa niinsanotusti ottamaan rauhallisemmin. Esimerkiksi adrenergisesti vaikuttavat lääkkeet juuri kiihdyttävät ja voivat nostaa sydämen sykettä varsinkin jos kärsii dysautonomiasta ja/tai POTSista (Postural Orthostatic Tachycardia Syndrome). Sen sijaan serotoniinipitoisuuksia nostavat lääkkeet saattavat rauhoittaa — kunhan annostus ei ole liian korkea. En ehkä olisi tarvinnut mitään lääkkeitä tässä kohtaa, jos en olisi koskaan aloittanut niitä aiemmin mainitsemiani lääkityksiä, mutta jälkiviisaus ei auta, enkä pääse takaisin vuoteen 2009 sanomaan, ettei kannata uskoa niitä lääkkeitään tuputtavia lääkäreitä, saati hakeutua psykiatrisen hoidon piiriin. Voin vain todeta, että elämäni voisi olla nyt hyvin toisenlaista, ja voisin olla monin tavoin kyvykkäämpi ja terveempi.

Olen nykyään sitä mieltä, että ihmisille määrätään aivan valtavasti turhia lääkityksiä, kun ei olla vielä edes kokeiltu muita keinoja. Joissain tapauksissa muutkin keinot voivat olla hyödyksi ja jopa parempia kuin lääke. Useissa tapauksissa lääke tekee pitkässä juoksussa enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta on myös tilanteita, joissa lääkkeelle on tarvetta, ja joissa ei missään nimessä pidä olla liian ehdoton tai ankara itselleen. Joissain tapauksissa ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää lääkettä, mutta en ala määrittelemään sitä sen tarkemmin, koska jokainen varmasti itse tunnistaa sellaisen tilanteen, mikäli sellainen osuu kohdalle.

Suhteeton kärsiminen pelkän lääkkeettömyyden vuoksi ei kannata, kun lääkkeitä on kerran kehitetty — vaikka kyllä, lääketehtaat ovat hirveitä ja korruptoituneita, enkä luota lääkäreihin enää tippaakaan, mutta yritän nykyisin välttää puhumasta harkitsemattomasti välttääkseni pahentamasta asioita. En halua kenenkään lukevan tekstejäni ja ahdistuvan omista lääkityksistään (tiedän, miltä se tuntuu). Pahimmillaan lääkkeiden välttäminen voi ajaa lopulliseen tekoon, vaikka itse lääkkeetkin voivat sen tehdä (siksi lääkäreiden pitäisi olla tarkkana ja hyvin perillä asioista).

Hysteria

Nähdäksesi kuvien tekstit paremmin klikkaa kuvat auki

Lähteet:

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Hysteria

https://www.womenwhowentbefore.com/episodes/wandering-wombs

Oireita lääkkeiden lopetuksista

🥀 Suurimmalle osalle ei ole lääkärissä tullut mitään selitystä. Lääkärit ovat vähätelleet ja vedonneet ahdistuneisuushäiriöön (joka muuten puhkesi epilepsialääkkeen lopettamisesta alkaneen unettomuuden jälkeen, mutta juurisyytä eivät terveydenhuollon työntekijät ota kuuleviin korviinsa). Useat näistä oireista alkoivat hiljalleen ja osa paheni, kun noin seitsemän vuotta sitten lopetin väärin perustein tai jopa perusteettomasti määrätyn lääkityksen (olisin hyötynyt alkujaankin paremmin ihan muunlaisesta hoidosta kuin keskushermostoon kajoamisesta ja täysin terveiden aivojen sörkkimisestä näillä laillisilla lääkäreiden määräämillä huumeilla). Minussa ei ollut nuorempana mitään fyysistä tai neurologista vikaa. Ongelmat olivat (kompleksisissa) traumoissa, tunteidenkäsittelyssä, sisäisissä ristiriidoissa sekä ajattelu- ja käytösmalleissa. Lääkityksen lopettamisesta seuranneet oireet eivät ole menneet ohi, mutta osa on helpottanut kyllä kolmen viimeisen vuoden aikana. Välillä on hankalampia päiviä ja osaa oireista pystyy minimoimaan. En ole viiteen vuoteen käyttänyt kofeiinia missään muussa muodossa kuin satunnaisesti suklaassa tai kaakaossa (en juo edes vihreää teetä, vaikka sitä ennen rakastinkin). Alkoholiinkaan en ole koskenut noin viiteen vuoteen ja jo vuosia ennen lopettamista käytin sitä ehkä kaksi kertaa vuodessa. Tupakoinnin lopetin useita vuosia sitten, kun huomasin yllättäen sen välittömät vaikutukset sydämelle, vaikka en mikään korsteeni ollutkaan. Sairastuin jonkinlaiseen dysautonomiaan, mutta en ole saanut asiasta diagnoosia tai validaatiota lääkäreiltä. Eräs lääkäri mainitsi kerran tapaamisella vagushermon toimintahäiriön, mutta seuraavalla tapaamisella hän oli jo unohtanut koko asian, eikä muistuttamisestani huolimatta ollut enää halukas puhumaan asiasta. Syytä en tiedä.

Oireita:

ääniyliherkkyys, kuulonalenema (lääkärissäkin diagnosoitu), tinnitus, sähköiskut ja herätessä ”räjähdykset” päässä; loppuneet kokonaan (kopkop) sen jälkeen, kun vähensin vielä ssri-lääkkeen vanhusten miniannokseen, joka on yksi kolmasosa siitä määrästä, jota söin kymmenisen vuotta, sydämentykytys eli takykardia, sydämen rytmihäiriöt eli muljahdukset tai lisälyönnit (lääkärin tutkimuksissa todettu), liikahikoilu, heikotus ja uupumus, aivosumu, vertigo (todettu), valonarkuus, silmien räpyttely; vähentynyt huomattavan paljon, jatkuva tarve nielaista, bruksismi eli hampaiden yhteenpureminen, ns. poissaolokohtaukset/ dissosiaatio?, kuullun ymmärtämisen ja kuulemani prosessoinnin hitaus ja vaikeus; vasta aikuisuudessa tullut eli ei liity ADHD:een, vaan ”poissaoloihin”, säikähtely ja säikkyys, ruuansulatusvaivat; IBS diagnosoitu, diagnosoitu unihäiriö; vaikeus nukahtaa, heräilyt ja pätkissä nukkuminen, jännityspäänsärky, lämmönsäätelyjärjestelmän ongelmat, lämpimän ilman sietämättömyys; keho kuumuu herkästi ja se altistaa muillekin oireille, matalapaine tai korkeapaine aiheuttavat monien — kuten sydän- oireiden pahenemista ja päänsärkyä, tietyt asennot ja/ tai niiden vaihdokset aiheuttavat rytmihäiriöitä, yölliset vaikeat paniikkikohtaukset, pakkoajatukset, hengenahdistus ja hengästyminen, jatkuva janon tunne, alaselkäkipu, ajoittain virtsaamisongelmia, suolaisen himo, parestesiat, allergioiden ja yliherkkyyksien kehittyminen (lapsena en ollut yhtään millekään allerginen).