Silloin, kun aloitin tämän matkan kohti mahdollisimman lääkkeetöntä elämää, en vielä tiennyt millaiseen pyörteeseen joutuisin. Lääkkeiden lopettamisen laukaiseman unettomuushelvetin myötä kokeilin useita sedatiiveja. Minulle määrättiin niitä kokeiltavaksi monia erilaisia, mutta suurinta osaa en uskaltanut kokeilla joko ollenkaan, tai kokeilin monia lääkkeitä korkeintaan yhtenä yönä. Esimerkiksi joitain vanhan polven psykoosilääkkeitä en koskaan testannut unettomuuteen, vaikka niitäkin psykiatrit olisivat auliisti määränneet. Mirtazapinia käytin uneen vaihtelevasti annoksella 3,75-7,5 mg (se oli yhtä tabletin pilkkomista) noin kahden vuoden ajan, mutta lopetin sen lopulta haittavaikutusten takia. Tämä eri lääkkeiden kokeileminen ja vaihtelu yhdistettynä siihen, että imin jatkuvasti tietoa lääkkeiden potentiaalisista haittavaikutuksista ja toimimismekanismeista, teki minut erittäin tietoiseksi. Aloin pelätä lääkkeitä ja tuntea suoranaista kauhua niiden ottamisesta. Yritin lopettaa jopa ssri-lääkkeen, jota olin käyttänyt vuosikaudet. Sinnittelinkin ilman sitä kahden vuoden ajan, jotta uskalsin käyttää minulle pakolliseksi muuttunutta unilääkettä (vaikka lääkäreiden mielestä niitä olisi voinut käyttää yhtä aikaa).
Osastolla suostuin lopulta pitkin hampain aloittamaan uudelleen tämän erään ssri-lääkkeen, jota masennuslääkkeeksikin kutsutaan (itselläni se ei vaikuta niinkään masennukseen kuin ahdistusta hieman lievittäen), koska vointini paheni pahenemistaan kahden vuoden ajan, kun olin lopettanut kaikki muut lääkkeet, paitsi pienen määrän unettavaa lääkettä. Tein paljon työtä itseni kanssa niin terapiassa kuin muutenkin. Jopa suhteellisen lääkevastaisen oloinen terapeuttini kannusti minua ottamaan sen lääkkeen takaisin ja tekemään kompromissin. Tulin siihen tulokseen, ettei minulla ollut siinä kohdassa enää mitään menetettävää. Vointini oli koko ajan yksinkertaisesti niin kauhea, että en nähnyt enää mitään ulospääsyä. Pystyin sitten aloittamaan sen, mutta jäin pienempään annostukseen kuin mitä olin syönyt noin kymmenen vuotta. Kotioloissa päädyin liiallisen väsymyksen takia vähentämään annosta entisestään ja siihen jäin.
Tämä varsin yleinen ssri-lääke yhdistettynä kerran päivässä otettavaan erääseen "rauhoittavaan lääkkeeseen" selvästi hiljensi hermostollisia oireitani. Olen useiden vuosien aikana tehnyt itsenäistä tutkimusta; ottanut selvää eri lääkeaineiden vaikutuksista ja oivaltanut myös oman kokemukseni myötä, että niillä todella on eroja, ja että osa lääkkeistä stimuloi liikaa, kun taas osa auttaa niinsanotusti ottamaan rauhallisemmin. Esimerkiksi adrenergisesti vaikuttavat lääkkeet juuri kiihdyttävät ja voivat nostaa sydämen sykettä varsinkin jos kärsii dysautonomiasta ja/tai POTSista (Postural Orthostatic Tachycardia Syndrome). Sen sijaan serotoniinipitoisuuksia nostavat lääkkeet saattavat rauhoittaa — kunhan annostus ei ole liian korkea. En ehkä olisi tarvinnut mitään lääkkeitä tässä kohtaa, jos en olisi koskaan aloittanut niitä aiemmin mainitsemiani lääkityksiä, mutta jälkiviisaus ei auta, enkä pääse takaisin vuoteen 2009 sanomaan, ettei kannata uskoa niitä lääkkeitään tuputtavia lääkäreitä, saati hakeutua psykiatrisen hoidon piiriin. Voin vain todeta, että elämäni voisi olla nyt hyvin toisenlaista, ja voisin olla monin tavoin kyvykkäämpi ja terveempi.
Olen nykyään sitä mieltä, että ihmisille määrätään aivan valtavasti turhia lääkityksiä, kun ei olla vielä edes kokeiltu muita keinoja. Joissain tapauksissa muutkin keinot voivat olla hyödyksi ja jopa parempia kuin lääke. Useissa tapauksissa lääke tekee pitkässä juoksussa enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta on myös tilanteita, joissa lääkkeelle on tarvetta, ja joissa ei missään nimessä pidä olla liian ehdoton tai ankara itselleen. Joissain tapauksissa ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää lääkettä, mutta en ala määrittelemään sitä sen tarkemmin, koska jokainen varmasti itse tunnistaa sellaisen tilanteen, mikäli sellainen osuu kohdalle.
Suhteeton kärsiminen pelkän lääkkeettömyyden vuoksi ei kannata, kun lääkkeitä on kerran kehitetty — vaikka kyllä, lääketehtaat ovat hirveitä ja korruptoituneita, enkä luota lääkäreihin enää tippaakaan, mutta yritän nykyisin välttää puhumasta harkitsemattomasti välttääkseni pahentamasta asioita. En halua kenenkään lukevan tekstejäni ja ahdistuvan omista lääkityksistään (tiedän, miltä se tuntuu). Pahimmillaan lääkkeiden välttäminen voi ajaa lopulliseen tekoon, vaikka itse lääkkeetkin voivat sen tehdä (siksi lääkäreiden pitäisi olla tarkkana ja hyvin perillä asioista).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti