Yksi lääkkeistä oli valproaatti eli epilepsialääke Deprakine. Sain sitä alkuun annostuksella kolme kertaa kolmesataa milligrammaa päivässä. Jossain vaiheessa se nostettiin neljään tablettiin. Kävin säännöllisesti verikokeissa, joissa mitattiin, että lääkettä olisi ”tarpeeksi” veressä, ja ettei maksa-arvo nousisi. Minulla ei kuitenkaan ole epilepsiaa, eikä Deprakinea siis annettu minulle epilepsiaan, vaan ”mielialojen tasaamiseen”, vaikka myöhemmin minulle itselleni on selvinnyt, ettei mielialoissani tai niiden vaihtelevuudessa ole ikinä ollut mitään poikkeavaa. Ongelmani oli enemmänkin se, että pelkäsin omia tunteitani ja käsittelin niitä surkeasti. Ihmisen ei kuulukaan olla koko ajan samassa mielentilassa. Minut aivopestiin.
Toinen lääkkeistä oli Efexor eli venlafaksiini, mutta se vaihdettiin pian essitalopraamiin, joka sopi minulle kaiketi paremmin (?), ja jota söin viisitoista milligrammaa päivässä useiden vuosien ajan. Monen vuoden päästä kokeilin sitä lääkärin määräyksestä annostuksella kaksikymmentä milligrammaa, mutta se sai minut humaltuneen oloiseksi ja itkemään hysteerisesti, eikä se vain mennyt ohi.
Kolmas lääke oli Seroquel ja myöhemmin samaa ainetta sisältävä Ketipinor, eli antipsykoottinen lääke. Minulle sitä annettiin tasaamaan (vaiko lamaamaan) mielialoja entisestään, ja jotta minut saataisiin uneliaaksi. Huomionarvoista on se, ettei minulla ollut unettomuutta ennen lääkityksen aloittamista. Minulla oli vain myöhäinen unirytmi, mutta ei mitään suurempia nukahtamisongelmia silloin, kun menin nukkumaan, ja nukuin aina kuin tukki — tai vampyyri (täysin liikkumatta ja ääneti). En vielä silloin osannut kuvitellakaan, minkälainen maanpäällinen helvetti todellinen unettomuus on. Mutta miksi minulle määrättiin antipsykoottinen lääke, kun ei ollut psykoosia, eikä psykoottisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti