Elettiin vuotta 2003. Tuolloin se oli ilmeisesti aika normaali käytäntö, että alaikäiset syömishäiriöpotilaat lähetettiin somaattiselta osastolta eräälle nuorisopsykiatrian osastolle, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä keskussairaalalta. Hoito ei ollut niihin aikoihin onneksi siinä, että letkulla ravitsemustilaa hitusen paremmaksi ja takaisin kotiin laihduttamaan.
En muista enää tarkalleen, miltä se tuntui joutua 15-vuotiaana määrittämättömäksi ajaksi pois kotoa. Muistelen, että tunsin hiukan jopa helpottuneisuutta siitä, että pääsin pois ahdistavasta ja kuormittavasta kouluympäristöstä, joka oli alkanut tuntua vielä raskaammalta sen jälkeen, kun läheisin koulukaverini sai tarpeekseen syömishäiriöoireilustani ja siirtyi toiseen kaveriporukkaan. En siis oikein tiennyt enää, kenen kanssa viettäisin välitunnit ja se oli omiaan entisestään ruokkimaan sisäistä turvattomuuden tunnettani. Kuitenkin, kun menin tuolle osastolle, muistan selkeästi ajatelleeni, etten minä kuulu tänne(kään). Olen löytänyt tuon osastojakson aikaisia päiväkirjoja, joista kävi ilmi myös se, että ajan kulumisen odottaminen ja kotoa poissa oleminen oli minulle raskasta — suorastaan repivää.
En ollut hoidettava vaikeimmasta päästä, mitä tulee syömishäiriöpotilaisiin. Jotkut viettivät kyseisessä psykiatrisessa sairaalassa useita vuosia syömishäiriönsä tai muiden vaikeuksiensa vuoksi, tai olivat sairaalakierteessä, eli palasivat kotiutumisen jälkeen bumerangina takaisin osastolle. Siellä oli myös muilla tavoin oireilevia, eli se ei ollut syömishäiriöihin erikoistunut yksikkö. Minä vietin siellä noin kolme kuukautta, enkä joutunut sinne enää takaisin uloskirjaamisen jälkeen.
Jo alussa huomattiin syömishäiriöni vertaileva luonne — ymmärtääkseni se ei ole mitenkään harvinaista nuorten syömishäiriöpotilaiden keskuudessa, joten minut siirrettiin naapuriosastolle, joka oli samassa sairaalassa. Sen jälkeen hoitoni lähti sujumaan. Minulle haastavinta tuolla osastokerralla oli ujouteni ja eristäytymisen tarpeeni. En viettänyt aikaa muiden potilaiden kanssa. Istuin päivät pitkät ”omassa” huoneessani ja kirjoittelin runoja ja ajatuksiani. Minua jännitti kohdata muita esimerkiksi ruokailutilanteissa salissa. Oli myös aluksi vaikeaa näyttää tunteet hoitajille. Jossain vaiheessa kuitenkin opin, että kaatamalla tuolin hoitaja tulee huoneeseen. Tein näin muutaman kerran, kun oli erityisen vaikea olo. Opin sen ilmeisesti siitä, kun jotkut potilaat huusivat tai riehuivat ja saivat siten keskusteluapua. Pahimmassa tapauksessa jotkut joutuivat lepositeisiin ja eristykseen. Itse en onneksi koskaan joutunut sinne.
Kiinnyin paljon omahoitajakaksikkooni. Eräät hoitajat saattoivat välillä puhua ajattelemattomasti, eikä siellä oltu mitenkään erikoistuneita ainakaan syömishäiriöisten potilaiden kohtaamiseen tai osattu puhua syömishäiriösensitiivisesti. Myös toinen omahoitajistani käyttäytyi muutaman vuoden päästä uloskirjauksestani hiukan erikoisesti, enkä ole ihan varma, ylittikö hän siinä jonkin rajan, miten hän oli kanssani tekemisissä. Kuitenkaan mitään konkreettisesti seksuaalista ei koskaan tapahtunut välillämme, vaikka se ei tuntunut olevan kaukana.
Pääosin koin tämän osastojakson hyödyllisenä ja toimivana. Pääsin hyvin juttelemaan hoitajien kanssa, eikä minua onneksi silloin lääkitty. Vaikka minä tai vanhempani emme saaneet oikein mitään irti hoitotapaamisista, joissa oli lääkäri mukana. Hiukan ylimielisen oloinen lääkäri (psykiatrisetä) sanoi viimeisellä tapaamiskerralla ainoastaan yhden asian: ”Hyvää joulua”. Ilmeisesti hänellä ei ollut mitään lisättävää hoitajien ja meidän muiden sanomisiin. Tunsin itseni vähän typeräksi, ja kaduin sitä, että olin puhunut niin avoimesti. Usein sainkin siitä (myönteistä tai hämmästelevää) palautetta, että olin niin avoin ja rehellinen hoitohenkilökunnalle, mutta omassa päässäni se kääntyikin negatiiviseksi ja hävettäväksi asiaksi. En kai kertaakaan ajatellut, että valehtelu tai asioideni salailu palvelisi edes itseäni. Jos salailinkin jotain joskus, niin kerroin siitä jossain vaiheessa, tai näin muistelen.
Paranemismotivaationi heräsi aika nopeasti hoidon aikana. Kun ensilumi satoi ikkunaani, tunsin syvää rauhaa, ja aloin tuntea myös joulun odotusta sekä elämännälkää. Lueskelin omassa rauhassa huoneessani paljon raamattua ja rukoilin (se oli ehkä hieman pakonomaista ja liittyi puhtauden tarpeeseeni). Näin myös joskus unen, jossa enkeli puhui minulle. Olin siis pärähtänyt osastolla uskoon. :D Aloin kirjoittaa kirjeitä eräälle ihailemalleni naapuriosaston potilaalle, kenet näin usein huoneeni ikkunasta kävelemässä ulkona. Vuosia myöhemmin ystävystyimme.
Ravitsemustilaani saatiin korjattua osastolla, ja opin jälleen syömään kunnolla. Tavoitteeni päästä jouluksi kotiin siis onnistui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti